Koulukiusaaminen herkän silmin

Kuka määrittää mikä on koulukiusaamista? Miten erityisherkkä reagoi toisen sanallisiin heittoihin?

Tämä on kokemukseni koulumaailman tilanteista erityisherkän näkökulmasta. Minä en ole kokenut fyysistä koulukiusaamista, mutta koen, että erityisherkkää voi satuttaa jopa enemmän sanallinen  kiusaaminen. 

Se kuinka paljon kiusataan kouluaikana ja miten sen jokainen kokee omalla kohdalla, on henkilökohtainen kokemus. Jokainen erityisherkkä on omalla tavallaan herkkä, vaikka samoja piirteitä onkin, niin se miten kokee jonkin tilanteen on riippuvainen aiemmista kokemuksista.

Olen ollut jollain tasolla tietoinen herkkyydestä jo noin 8- tai 9-vuotiaana. Niihin aikoihin myös luokkakoko muuttui suuremmaksi ja aloin huomioimaan sanallista nälvintää sekä ikävän kuuloisia kommentteja, jotka otin hyvin henkilökohtaisesti. 

Yksi esimerkki: meidän perheeseen tuli koiranpentu, joka oli rodultaan Tiibetinspanieli. Luokassa piti uudelle opettajalle kertoa jokaisen vuorollaan jotain itsestä. Jännitin tilannetta hurjan paljon. Kun vuoro tuli kohdalleni sanoin nimeni ja että meillä on koira. Opettaja kysyi kauhukseni minkä rotuinen. Jännittyneenä sanoin Tiibetielinspanieli. Tästä luokkalaiset alkoivat nauramaan ja minä  punastuin häpeissäni.

Tästä alkoi lisää jännittäminen esiintyessä ja olin aina aivan punainen esiintymistilanteessa. Monen esitystilanteen jälkeen kuulin kommentteja paloautoista ym. 

Välitunneilla saattoi olla jotain nokkelia kommentteja joihinkin ihan pieniinkin asioihin. Jos en heti osannut pitää ns.puoltani omalla kommentilla (usein en), oli silmien pyörittelyä tai katseiden vaihtoa. Näin aikuisena ajattelen, että tilanteissa nokkelimmat ovat kokeilleet saisivatko minut taas sanomaan jotain heidän väärää ja typerää. 

Liikuntatuntien joukkue valinnoissa olin yleensä viimeisten valittujen joukossa (vaikka olin liikunnallinen ja yritin aina parhaani), jonka koin voimakkaasti ulkopuolisuuden tunteena ja sellaisena etten ole riittävä.

Ammattikoulussa punastuin edelleen kaikkien esiintymistilanteiden yhteydessä ja “kaverina” oleva henkilö lähti mukaan paloauto-kommentointiin. Kyse siis jo aikuisista ihmisistä. 

Eräänä päivänä päätin ennen yhtä esitystä, että “nyt riittää tämä punastelu!”. Esitys meni hyvin ja päättäväisyyteni vuoksi en punastunut. Tunsin ylpeyttä itseäni kohtaan esityksen päättyessä. Kun pääsin takaisin paikalleni istumaan, tämä “kaveri” kommentoi: hei, mitä ihmettä, miksi sinä et nyt punastunut? 

Tämä aiheutti vihan tunnetta ja sitä tunnetta, että tein niin tai näin, olen aina vääränlainen. Ja kyllähän siinä kohtaa taas punastuin.

Kun tauolla en sitten puhunut tälle “kaverille”, hän kysyi mikä sinulla on?
Uskalsin vastata: tuo mitä sinä kommentoit punastumisesta tuntui minusta tosi pahalta. Hän oli hetken hämmästynyt, mutta pyysi aidosti anteeksi ja sanoi, ettei ollut koskaan ajatellut, että oli loukannut.

Minulle tuo hetki oli kuitenkin käänteentekevä siinä suhteessa, että ymmärsin pystyväni pitää puoliani ja tarvittaessa pystyin olemaan riittävän rohkea. 

Aikuisena jälkikäteen tarkastellessa koulussa tapahtuneita tilanteita, olisin kaivannut kannustavia sanoja. Sitä, että joku olisi sanonut ettei hän, joka noin sanoi luultavasti ymmärrä mitä kaikkea sinä kuulit hänen sanovan. Erityisherkkä tulkitsee sanomattomat sanat sanojen välistä sekä eleet ja ilmeet. Ne eivät välttämättä ole oikeaa tulkintaa ja toisaalta siinä voi olla paljon toisen ajattelemattomuutta sekä huolettomuutta.

Väitän, että luokkatovereiltani kysyttäessä he sanoisivat, että meidän luokalla ei ole ollut koulukiusaamista, mutta minun kokemus on eri. Jokaisen kokemus on kuitenkin arvokas ja oikea, sitä ei voi koskaan vähätellä. Nykypäivänä pystyn kuitenkin näkemään, että se on osa minun elämäntarinaa. Se mihin koulukiusaaminen on vaikuttanut, niin ainakin kaikki sosiaaliset tilanteet ja niissä äänessä oleminen. Olen mieluummin ollut tarkkailijana ja hiljaa, seurannut toisten keskustelua.

Haluan kannustaa jokaista joka omalla kohdalla tuntee olevansa jossain tilanteessa kiusattu, että kaikki itsensä opettelu ja tunteiden tunnistaminen tuo itseä poispäin kiusaamisen aiheuttamasta tuskasta. Jos tunteiden käsittely tuntuu raskaalta, ei yksin kannata jäädä, jostain löytyy kyllä joku, joka kuuntelee. Omaa lähipiiriä voi myös tarkastella uudelleen, löytyykö sieltä joku ystävällinen ja aito ihminen, joka voisi olla sinulle läheisempi ystävä?

-oman voiman ja vahvuuksien etsijä-

Oodi syömiselle ja nukkumiselle

 

Vaikka kuormitusherkkyyden kanssa eläminen vaatii paljon uhrauksia, sen hyväksyminen on osa erityisherkän hyvää elämää.

teksti Ada Tienhaara, kuva Jan Padilla / Unsplash

Elaine Aronin Erityisherkkä ihminen -kirja suomennettiin, kun olin teini-ikäinen. Minulla on siis ollut etuoikeus kasvaa aikuiseksi nämä erityispiirteet tiedostaen. Itsemyötätunto, avoin uteliaisuus ja hermoston rauhoittaminen ovat 2020-luvulla lisääntyneet julkisessa keskustelussa ja mediassa valtavasti, mikä on tietysti hieno asia. Itselleni erityisherkkyyden käsite oli ensimmäinen, joka toi näitä taitoja esiin, ja olen siitä kiitollinen.

Aronin määrittelemät erityisherkkyyden neljä ominaisuutta ovat syvällinen prosessointi, kuormitusherkkyys, vahvat tunteet ja aistimisen herkkyys. Vaikka näiden kaikkien kanssa elämään opettelu on ollut ajoittain hankalaa, kuormitusherkkyys on ollut ylivoimaisesti vaikeinta hyväksyä -- enkä liene tämän kokemuksen kanssa yksin. Viisi peräkkäistä viikonloppureissua kalenterissa? Ei onnistu. Aamulenkille tyhjällä vatsalla tai HIIT-treeniä päivästä toiseen? Seuraukset olisivat katastrofaaliset. Aamuyöhön valvomista ja kuuden tunnin yöunilla paahtamista? Sairastun stressiperäiseen flunssaan alta aikayksikön.

Kuormitusherkkyyden kanssa eläminen tuntui pitkään ainoastaan luopumiselta, mutta ei enää. Voi olla että kolmenkympin lähestyessä ulkopuolisia paineita ajankäytölle on vähemmän, tai vaihtoehtoisesti pidän terveyttä suuremmassa arvossa kuin ennen ja olen valmis uhraamaan muita asioita sen hyväksi. Seuraan arjessani melko tarkkaa päivärytmiä, koska se vapauttaa päätöstentekokapasiteettini muihin asioihin. Pyrin syömään kolmen tunnin välein ja aloittamaan iltatoimet ennen kahdeksaa. Tällä hetkellä yritän panostaa ulkoiluun ja kävelemiseen, joka on mielestäni todella tylsää. 

Suurin osa kuormitusherkkyyden kunnioittamisesta onkin pieniä, tylsiä, epämediaseksikkäitä tekoja. Niistä arjessa kiinni pitäminen ei silti ole helppoa, vaan vaatii usein sisua ja hartiavoimia, ja usein myös muista asioista luopumista. Näiden valintojen itseisarvo kun ei ole pääasia, vaan valtava välinearvo siihen, että pystyn tekemään töitä, viettämään aikaa rakkaideni kanssa, oppimaan uutta, osoittamaan myötätuntoa, osallistumaan yhteisöni toimintaan ja ylipäätään tekemään yhtään mitään, mikä tekee elämästä elämisen arvoista. (On niillä tietysti itseisarvoakin. Rakastan nukkumista.)

Olkoon tämä kirjoitus rohkaiseva tönäisy räätälöidä arkeasi kunnioittamaan kuormitusherkkyyttä. Oodi syömiselle ja nukkumiselle. Tai jos elämäntilanteesi ei tunnu mahdollistavan tällaista, KC Davisin teosta How to keep house while drowning mukaillen: elämässä on kausia, jolloin emme vain saa kaikkia tarpeitamme täytettyä. Mutta lepo ei ole luksusta vaan tarve. Ja kun kuormitusherkkyyteen suhtautuu tällä tavalla, voi joko yrittää käyttää luovuutta ongelman ratkaisemiseksi tai vähintään pysähtyä suremaan sitä, kuinka vaikeaa elämä on tällä hetkellä.

Erityisherkkä ikääntyy - ja löytää uutta

Ikääntynyt erityisherkkä on eläkkeellä ja turhautuneena. Turhaantunut olo valtaa mielen, päivästä toiseen. Ajattelee sitten, että olenko ihan täysin turhake jo itsekin.

Nyt taitaisi olla aika aikalisän! Aika mennä minne sydän kutsuu. Tehdä niitä omia juttuja.

Joo, kyllä kiitos. Tosin helpommin sanottu kuin tehty. Jo omien juttujen ajattelukin voi yllättää. Se voikin alkaa viemään vaikeisiin tunteisiin, kuten nyt ahdistukseen...
 

Ehkä se oman elämän eläminen on edelleen vähän vierasta. Vähän vaikeaa ja niin, kiellettyäkin. No totta kai se on, jos suoritusmoodi on ollut päällä liian kauan. Monella meistä muuten ihan lapsesta saakka.

Tunne, vaikka vaikeakin, ei tapa, päinvastoin. Tunnehan tuo voimaa kohdata ne tunteen taustalla olevat asiat. Tunne on voinut sisältää vuosien itkemättömät itkut ja ihmekös sitten, että on nyt yhdenlainen möykky ja römpiö. Ei tietenkään ole mikään helppo juttu sitä purkaa.
 

Olen huomannut että kuljettuani jonkin vaikean tunteen läpi, kuunneltuani mitä se tahtoo sanoa, olen tullut aina rahtusen enemmän minuksi. Tässä ja nyt, arkisissa puuhissani, tavallisissa asioissa. On löytynyt sitten vähitellen uudenlaista iloa olemisesta, tekemisestä. Ja se tekemisen ilo suorittamisen sijaan ja myös mielekkyyden kokeminen on kasvanut.

 

Mielekkyyden tunne ja kokemus voi meiltä keneltä tahansa kadota, ihan monestakin syystä. Stressi ja uupumus vie pohjaa elämältä ja turhautuneisuus viimein, kuin rikkaruoho alkaakin vallata oloa. Tämä voi tapahtua useampaan kertaan elämässä, eri tilanteissa tai vaiheissa.

Mielekkyyttä on onneksi mahdollista löytää yhä uudelleen. Koskaan ei ole liian myöhäistä. Ottaa aikaa, miettiä mikä on tärkeätä ja tarpeellista. Kohdata myös esteitä ja vaikeita tunteita ja löytää uutta. Omia juttuja, vaikka pieniä, ja vaikka ihan ihan pienesti. Tämä on sitä sydämen mindfulnessiä. Pienten merkittävien asioiden haltuunotto.
 

On aika ottaa ohjat, sallia itselleen mitä muut eivät sallineet, tai on tuntunut siltä, etteivät he sallineet. Teen mitä haluan - ei, teen mitä sydän sanoo.
 

Eikä me olla turhakkeita kukaan eikä koskaan. Ei varsinkaan me erityisherkät. Meissä kun palaa sammumaton halu etsiä ja löytää. Sydämemme kipinöinti valaisee matkaamme.

Merja Korpisaari

Tämä on Erityisherkkä ikääntyy - sarjan 7. blogipostaus. 

 Sarjan aiemmat kirjoitukset:

Erityisherkkä ikääntyy. Vähän rempallaan mutta oma itsensä - vihdoin

Erityisherkkä ikääntyy. Ilonkeruu 

Erityisherkkä ikääntyy. Miten meihin suhtaudutaan 

Erityisherkkä ikääntyy. Keho ja mieli

Erityisherkkä ikääntyy. Elonsiivous

Erityisherkkä ikääntyy 

 

Eat, pray, love

                                        

Mikä elokuva, kirja tai musiikki kuvastaa elämääsi parhaiten? Minun vastaukseni on Eat, pray, love – omaa tietä etsimässä. Tunnistan tästä Elizabeth Gilbertin elämän tapahtumiin pohjautuvasta kirjasta ja elokuvasta vahvasti oman elämäni teemoja; itseni ja rajojen löytäminen miellyttämisen alta, kaipuu syvällisyyteen ja yksinkertaisempaan elämään, oman herkkyyden hyväksyminen sekä elämän tarjoaman hyvän huomaaminen ja nauttiminen kaikilla aisteilla. Matka Italian, Intian ja Balin maisemiin ja pohdintoihin on tapahtunut mieleni sisällä.

Olen lukenut kirjan pariin kertaan ja elokuvan katson vuosittain. Tästä on tullut minulle lähes pyhä toimitus. Jokaisella kerralla saan irti jotakin uutta. Viimeksi vietin elokuvahetkeni sohvalla istuen vilttiin kääriytyneenä, valon kajastus kynttilälyhdyissä. Tällä kertaa mieleni poimi sanat: Dolce far niente – suloinen joutilaisuus. Tässä hetkessä olemisen tila, jota ei tarvitse ansaita suorittamalla. Suloinen joutilaisuus, ympäröivän aistiminen, hetkestä nauttiminen, ihan vaan koska se tekee hyvää.

Dolce far niente ei istu yhteen yhteiskuntamme ja työelämämme vallanneen tehokkuusajattelun kanssa. Kaiken pitäisi tapahtua joutuisasti, äänikirjatkin kuunnellaan kaksinkertaisella nopeudella. Myös oma sisäinen kiireen tunne voi pitää oloa rauhattomana, ajatukset saattavat rullata tekemättömissä ja paikallaan oleminen tuottaa vaikeuksia.

Itse pysähdyin vuosia sitten kysymään yhä uudelleen ”mihin sinulla on niin kova kiire”. Koin pääni sisällä olevani jatkuvasti myöhässä jostakin. Lopulta ymmärsin, että herkkänä ympäristön kiireet ja jännitteet pääsivät suodattamatta ihoni lävitse ja muuttuivat omikseni. Todellisuudessa en kuitenkaan edes voisi olla omasta elämästäni myöhässä. Tämän ymmärryksen myötä sain itseni kiinni, aloin hengittää rauhallisemmin, nähdä värit ja kuulla kuinka tuuli suhisee puissa.

Nyt on sinun vuorosi: Mikä elokuva, kirja tai musiikki kuvastaa elämääsi parhaiten? Mitä se haluaa kertoa sinulle?

~~~

SunAskeleita | Heli Heikkilä

@sun.askeleita

Kun valokuvaamisesta tuli mielen joogaa

En nuorempana osannut pitää itseäni luovana ihmisenä. Ajattelin, että luovuus tarkoittaa selkeästi taiteen tekemistä: maalaamista, säveltämistä, soittamista tai romaanien ja runojen kirjoittamista – asioita, jotka tunnistetaan ja tunnustetaan taiteeksi. Kasvoin taiteellisesti monilahjakkaiden henkilöiden ympäröimänä, ja olin hyvin tietoinen ja surullinen siitä, että nuo lahjat tuntuivat ohittaneen minut. Tunsin itseni ulkopuoliseksi omassa lähisuvussanikin jo hyvin pienestä asti.

Minulla on kuitenkin aina ollut vilkas mielikuvitus ja huomaan yksityiskohtia ja asioiden välisiä kummallisiakin yhteyksiä. Leikkimielisyys on myös kulkenut mukanani aina. Hassuja ja outoja tarinoita tai sanoja tulee suustani ennen kuin ehdin ajatella ja pysäyttää niitä. En ollut ymmärtänyt tätä luovuudeksi – se vain oli osa minua. Vasta tänä kesänä, ystävien kanssa syvällisesti keskustellessa, havahduin siihen, että jos nyt pitäisi valita jonkin luovuuden laji, valitsisin juuri tämän omanlaiseni tavan nähdä ja yhdistellä asioita, sillä se on pohjavireenä kaikessa. 

(Tosin myönnän, että laulun lahja olisi silti mukava lisä…)

Oman kuvan katsominen on monelle haastavaa, minullekin, vaikka elämme selfie-aikakautta. Omakuvien kautta olen kuitenkin yrittänyt oppia kohtaamaan ikääntymisen ja uupumuksen herättämiä tunteita.

Kuva kertoo aina myös kuvaajasta

Huomaamattani olin alkanut hyödyntää tuota aiemmin piilossa ollutta, lähinnä vain suorittamiseen valjastettua luovuuttani valokuvauksen kautta. Se tapahtui toipuessani loppuunpalamisesta, kun kuvaaminen sai minut nousemaan sohvalta ja lähtemään hetkeksi ulos metsästämään mielessäni olevaa kuvaa. Huomasin, kuinka pystyin kuvilla ilmaisemaan silloinkin, kun ei ollut voimia muodostaa sanoja, saati tolkullisia lauseita. Kuva kertoi jotain olennaista, mille ei löytynyt sanoja selittäjiksi.

Enimmäkseen se oli – ja on edelleen – vuoropuhelua itseni kanssa. Pystyin myös laittamaan sivuun minulle ominaisen tarpeen teknisestä osaamisesta ja vain innostua siitä, millainen tunnelma kuviin tänään tallentui. Aluksi minua innosti lähiympäristön maisemat, mutta vähitellen menin yhä lähemmäs kohdetta – ja samalla lähemmäs itseäni. Tämä ei tarkoita selfieitä: vaivaannun ja inhoan edelleen olla kuvissa, mutta omakuvien kautta olen pikkuhiljaa opetellut kohtaamaan ikääntymisen ja uupumuksen herättämiä tunteita. Makrokuvaamisesta tuli minulle kuitenkin luontevin tapa tutkia ympärilläni olevaa maailmaa. Etenkin jää kiehtoo minua loputtomasti – sen mystisyys ja herkkyys olosuhteiden muutokselle. Löysin jäästä jotakin, joka tuntui kodilta tavalla, jota en osannut oikein selittää. Vielä muutama vuosi sitten ajatus omasta valokuvanäyttelystä olisi tuntunut vitsiltä, mutta vitsi onkin muuttunut todeksi, kun jääkuvani ovat herättäneet kiinnostusta muissakin kuin minussa.

Minua puhuttelee jään mystisyys, ja saan haluamani tunnelman kuviin auringonlaskun aikaan, tai pimeässä, jolloin valolähteenä on vain otsalamppu ja kuu. Kuvaan edelleen vain kännykällä ja makrolinssillä, ja kuvien jälkikäsittely on nykyään hyvin vähäistä.

Oli aihe tai kohde mikä tahansa, kuva kertoo kohteen lisäksi aina jotain myös kuvaajasta. Dokumentoinnin lisäksi valokuvan kautta voi tarkastella omia tunteita, uskomuksia ja näkökulmia, ilmaista omaa sisäistä soundiaan, välittää tarinaa. Vaikka minun luova soundini ja siten myös valokuvani ovat usein tummasävyisiä ja mystisiä, ne eivät kuvasta epätoivoa tai synkkyyttä – päinvastoin. Olen persoonaltani enemmänkin positiivinen ja valoisa. Mystisesti valoisa.

Alati kiehtovaa on myös, kuinka sama valokuva herättää eri katsojissa erilaisia tunteita ja tarinoita, jotka värittyvät heidän omien kokemustensa kautta. En aina voi, enkä edes halua, ohjata sitä, mitä katsoja kuvissani näkee.

Mielen joogaa

Minua alkoi yhä enemmän kiinnostaa valokuvauksen vaikutus mieleen ja kehoon. Se on samaan aikaan aktivoivaa ja rauhoittavaa – kuin mielen joogaa. Kun etsin kuvauskohteita, kuvakulmia ja valoa, kehoni liikkuu huomaamatta ja mieli hiljenee. Valokuva, jonka otan tänään, ei ole sama kuin kuva, jonka ottaisin samasta kohteesta ensi vuonna, tai huomenna. Samoin se, mitä näen kuvassa nyt, voi olla aivan muuta kuin mitä näkisin siinä myöhemmin.

Tärkeintä ei ole kamera, vaan katse. Herkkyys on tässä harrastuksessa vahvuus – kyky nähdä pieniä, muuttuvia yksityiskohtia, tunnelmia ja sävyjä, jotka usein jäävät kiirehtiessämme huomaamatta.

Valokuvaus voi siis olla harrastuksena terapeuttista ilman, että kyse olisi valokuvausterapiasta. Sen avulla voi irrottautua jumittuneesta väkisin tekemisestä tai ajatusmyllyn pyörteestä. On myös monia tarinoita siitä, kuinka kroonisesta kivusta kärsivät ihmiset unohtavat hetkeksi kivun kokemuksen, kun he keskittyvät valokuvaamiseen – aktiivista mindfulnessia parhaimmillaan. Pysähtyminen, hengityksen tasaaminen sekä etsimen läpi ympäristön ja asioiden rajaaminen antavat aivoille ja jännittyneelle keholle mahdollisuuden palautua ja järjestäytyä uudelleen.

Valokuvaus on minulle tapa yhdistää luovuus, itseni kuuntelu ja ilmaiseminen kaiken hälyn ja vaatimusten keskellä. Haluan tarjota muille samanlaisen kokemuksen ja tilan – mahdollisuuden nähdä ympäristö ja oma sisin uusin silmin, lempeässä ja kannattelevassa ilmapiirissä.

– Tuula Ahde
tuulahde.com
Erityisherkän elämää (hspelamaa.net), Fotojoogaa mielelle (fotojooga.com)

Fotojoogaa mielelle – erilainen valokuvauksen verkkokurssi alkaa to 16.10.2025.

Kurssilla tutkimme valokuvan vaikuttavuutta ja käytämme valokuvaamista palautumisen, tunnetyöskentelyn, luovuuden, uskalluksen ja näkyväksi tulemisen välineenä. Samalla opimme siirtämään huomion pois liiallisesta itseen keskittymisestä – kohti kuvaa, kuvan kohdetta ja kuvaamisen iloa. Leikkiä unohtamatta.

Yhdistyksen jäsenenä voit osallistua hintaan 99 € (norm. 129 €) – etukoodi löytyy erityisherkat.fi jäsensivujen jäseneduista.
Voit liittyä mukaan vielä ensimmäisen viikon ajan.
Lue lisää ja ilmoittaudu mukaan › https://www.fotojooga.com/fmverkkokurssi