Kirje itselleni joidenkin vuosien takaa

 

"Hei sinä ihana!

Muistatko sen, kun yhtenä kesänä useita vuosia sitten ajoit lämpimässä kesätuulessa jopolla? Linnut lauloivat ja mielesi oli hetken aikaa tyyni ja valoisa. Muistatko kun ajattelit, että elämä on oikeastaan aika hyvää ja kaunista? Valo – se alkoi välillä kurkistella elämäsi raoista. 

Se valo alkoi kasvaa ja vallata yhä enemmän tilaa sinussa. Löysit omannäköisemmän tapasi elää ja nauttia kustakin hetkestä. Opit useammin luottamaan elämän kantokykyyn – siihen, että se kuljettaa sinut kyllä tästä eteenpäin, olihan se tuonut jo tähänkin saakka. 

Olet tätä lukiessasi enemmän oma itsesi kuin koskaan. Et pyytele enää anteeksi erityisherkkyyttäsi; se ei teesinusta huonompaa tai heikompaa.  Se on yksi merkittävä osa sinua. Osa, joka vaatii sinua huolehtimaan palautumisesta, kuuntelemaan itseäsi, viettämään aikaa yksin ja samalla saa sinut innostumaan, tekemään tarkkoja havaintoja, olemaan läsnä ja tunneyhteydessä.

Tänä päivänä osaat todeta itsellesi: on ihanaa, et on sellainen tyyppi kuin sä!"

Harjoitus: Kirjoita itsellesi kirje esimerkiksi 1, 3 tai 5 vuoden päähän; miltä elämäsi silloin näyttää? Mitä tämänhetkisiä haasteita olet ratkaissut? Mikä kaikki on hyvin? Miten muutos näkyy?

~~~

SunAskeleita | Heli Heikkilä
�� Kirjoitan lisää herkkyydestä, jaksamisesta ja rajojen löytämisestä Instagramissa: @sun.askeleita

Erityisherkkä ihminen ja burnout: kansainvälinen tutkimus (Esther Bergsma)

 

(Alkuperäinen englanninkielinen blogikirjoitus (9.1. 2019): HSP and burnout: international reserch)

Tasapainoinen päätöksentekokyky, luovuus ja empaattisuus ovat ominaisuuksia, joita jokainen organisaatio toivoo työntekijöiltään. Tiesitkö, että yhteiskunnassamme on huomattava määrä ihmisiä (20 %), joilla on nämä ominaisuudet jo syntymästä lähtien? He eivät kuitenkaan voi hyvin työpaikalla ja ovat alttiita stressille ja työuupumukselle? Nämä 20 % ovat erityisherkkiä (HSP).

Mikä saa nämä pätevät henkilöt sairastumaan ja uupumaan? Kuinka voimme parantaa heidän työolosuhteitaan, jotta tiimit ja organisaatiot voivat hyötyä heidän synnynnäisistä ominaisuuksistaan?

Vastatakseni näihin kysymyksiin tein kansainvälisen tutkimuksen. Yli 5500 erityisherkkää osallistui kyselyyni herkkyydestä ja työstressistä. Alankomaissa 1500 osallistujan voimin alkanut kysely löysi pian tiensä erityisherkkien luo ympäri maailmaa, 20 eri maassa. Se jopa käännettiin seitsemälle kielelle; espanja (Karina Zegers de Beijl), portugali (Rosalira de Oliveira), norja (Lian Kirksæther), suomi (Suomen HSP-yhdistys), italia (Susanne De Munck Mortier) ja venäjä (Anastasia Dedyukhina).

Tulokset olivat järkyttäviä.

Tutkimus

Osallistujia pyydettiin vastaamaan 30 kysymykseen herkkyydestä, muista ominaisuuksista, työympäristöstä, ylivoimaisista tilanteista ja työuupumuksesta. Kymmenellä maalla oli riittävästi vastaajia erojen vertailuun. Alankomaat (koordinaattorina aloitteentekijä Esther Bergsma), Espanja (koordinaattorina Karina Zegers de Beijl), Brasilia (Rosalira de Oliveira), Norja (Lian Kirksæther), Suomi (Suomen HSP-yhdistys), Italia (Susanne De Munck Mortier), Venäjä (Anastasia Dedyukhina), Yhdysvallat (Jacquelyn Strickland), Ruotsi ja Tanska (molemmat koordinaattorina Ilse Sand).

Muita osallistujamaita olivat: Kanada, Trinidad ja Tobago, Islanti, Australia, Iso-Britannia, Sveitsi, Saksa, Itävalta ja Belgia.

Vaikka pystyimme analysoimaan eroja, havaitsimme, että herkkyyden piirre koetaan melko samalla tavalla eri maiden erityisherkkien keskuudessa. Myös työelämän mieltymykset näyttävät hyvin samankaltaisilta. Pieniä eroja on, ja osa niistä voidaan selittää maan taloudellisella tilanteella. Vauraiden maiden terveysalan ammattilaiset arvostavat enemmän merkityksellistä työtä uramahdollisuuksiin verrattuna. Vähemmän vauraiden maiden terveysalan ammattilaisilla on puolestaan samat mieltymykset: merkityksellinen työ on tärkeämpää, mutta uramahdollisuudet seuraavat tiiviisti perässä.

Erityisherkkyys näytetään koettavan samalla tavalla kaikkialla maailmassa.

Kaikki kyselylomakkeet analysoitiin sen perusteella, olivatko ihmiset erityisherkkiä vai eivät. Vastaajat, jotka eivät ilmoittaneet prosessoinnin syvyyttä tai emotionaalista herkkyyttä, poistettiin vastausryhmästä.

Mitä on erityisherkkyys?

Erityisherkkyys on synnynnäinen ominaisuus, jota kokee noin 20 % maailman väestöstä. Ominaisuutta tutki tohtori Elaine Aron. Hän antoi sille tieteellisen nimen sensory processing sensitivity ("aistitiedon prosessoinnin herkkyys").

Erityisherkät ihmiset ovat yleensä tietoisempia hienovaraisista aistimuksista ja havainnoista ja käsittelevät tätä tietoa syvällisemmin. Erityisherkkänä ihmisenä saatat olla tietoisempi ympärilläsi olevasta melusta, äänistä ja valoista. Saatat tuntea vieressäsi olevan henkilön tunteet ja reagoida näihin tunteisiin voimakkaammin kuin muut. Tätä hienovaraista tietoa, jota muut eivät ehkä edes huomaa, käsitellään syvällisemmin. Erityisherkkien aivojen tutkimus (jonka ovat tehneet Bianca Acevedo ja Elaine Aron sekä kollegat) osoittaa, että useammat aivojen osat ovat aktiivisia verrattuna ei-herkkien ihmisten aivoihin. Tämä viittaa siihen, että erityisherkkien aivoissa on paljon yhteyksiä. Tämä mahdollistaa eri aivotoimintojen vuorovaikutuksen.

Näistä tutkimuksista olemme oppineet, että erityisherkät ihmiset pyrkivät pysähtymään ja tarkistamaan tilanteen uusissa tilanteissa: he tarvitsevat aikaa tiedon käsittelyyn ennen reagointia. Lisäksi he ovat tietoisia omasta ja toisten näkemyksistä monella tasolla. Ja he sovittavat toimintansa kaikkien asianosaisten etujen mukaiseksi. Kutsun tätä optimaalisen vaihtoehdon kunnianhimoksi.

Miksi on niin tärkeää tietää tästä ominaisuudesta työpaikalla?

Yhteiskunnassa, jossa spontaanius ja nopea päätöksenteko ovat etusijalla, herkkien ihmisten kykyjä aliarvostetaan. Viisas, tietoon perustuva ja tasapainoinen päätöksenteko on herkän ihmisen vahvuus. Kukapa ei haluaisi tällaisia työtovereita? Tällainen päätöksenteko vie kuitenkin aikaa ja energiaa. Siksi kaikilla ei ole tällaista syvällistä prosessointikykyä.

Biologi Wolfin mukaan eläinkunnassa varovaisempi lähestymistapa uusiin tilanteisiin on olemassa 20 prosentilla, kaikilla lajeilla. Alle 20 prosentin osuus tarkoittaisi, että ryhmissä ei monikaan eläin selviäisi vaarallisista tilanteista. Jos kuitenkin yli 20 prosenttia eläimistä on varovaisia, ne saattavat kuolla nälkään – eivätkä ole tarpeeksi rohkeita löytämään uutta ruokaa.

Uskon, että erityisherkkien (HSP) kyvyt ovat aivan yhtä tärkeitä yhteiskunnallemme kuin rohkeampien ja nopeimpien 80 prosentin. Itse asiassa olen vakuuttunut siitä, että pidämme toisemme tasapainossa. Mutta tämä tasapaino on vaarassa. Erityisherkät henkilöt eivät pysty tekemään osaansa. Työympäristö vaatii veronsa.

Tasapaino on vaarassa

Uupumus
Yksi järkyttävimmistä tutkimukseni tuloksista on niiden ihmisten määrä, jotka ovat kokeneet työuupumusta. Yleisesti Alankomaissa 15 prosentilla kaikista työntekijöistä on tai on ollut sellainen. Tutkimukseni osoitti, että hollantilaisten HSP:iden keskuudessa tämä luku on 57 prosenttia. Yli puolet! Kansainvälisesti tämä luku on vielä suurempi.

75 % HSP:istä ilmoitti kokeneensa työuupumusta

Kaikista 5500 tutkimukseemme osallistuneesta HSP:stä 75 % ilmoitti kokeneensa työuupumusta. Tämä on itse ilmoitettua, ja siinä, mitä pidetään työuupumuksena, saattaa olla eroja. Mutta joka tapauksessa: nämä ovat järkyttäviä tuloksia. Kolme neljästä HSP:stä on kokenut työuupumusta jossain vaiheessa elämäänsä. Tämä korkea prosenttiosuus on merkki siitä, että HSP:illä on vaikeuksia suoriutua hyvin nykyisessä työympäristössä.

Tutkimuksemme antaa hyvän näkemyksen työstressin syistä, seurauksista, henkilökohtaisista kamppailuista ja paremman työympäristön tarpeesta.

Uskon, että löydökset auttavat erityisherkkiä ihmisiä ymmärtämään itseään paremmin, mikä mahdollistaa heidän potentiaalinsa saavuttamisen. Esimiehet voivat käyttää havaintoja luodakseen työpaikan, jossa erityisherkät ihmiset pystyvät antamaan parhaansa. On sääli, että hukkaamme kykyjä, vaikka sen voi estää niin helposti.

Esther Bergsma

Drs Esther Bergsma (1972) on kirjailija, tieteellinen tutkija ja herkkyyksien asiantuntija. Hän teki tämän kansainvälisen tutkimuksen lisätäkseen tietoisuutta erityisherkkyydestä sekä erityisherkkien henkilöiden että heidän työtovereidensa ja esimiestensä keskuudessa. Esther perusti Hoogsensitief.NL:n luodakseen paikan erityisherkille henkilöille tavata toisiaan, oppia ja jakaa kokemuksiaan.

Esther Bergsman uusimpaan kansainväliseen tutkimukseen Erityisherkkien sosiaalisesta elämästä pääset vastaamaan suomeksi tästä. Mikäli annat sähköpostiosoitteesi kirja-arvontaa varten tai saadaksesi tietoa tutkimuksen edistymisestä, sitä ei yhdistetä vastauksiisi. Voit siis vastata joka tapauksessa täysin anonyymisti.

Herkän häpeä

Niin moni ajattelee herkkyyden merkitsevän heikkoutta, hankaluutta, ongelmia. Olenkin kirjoittanut jo aiemmin siitä, miten ei-herkät usein eivät ymmärrä mikä on homman nimi ja he tuumivat kyseessä olevan sairaus, vika tai muuten vain pelkkää kuvitelmaa.

Tällä kertaa haluaisin herätellä ajatuksia siitä, miten herkkä ihminen itseensä suhtautuu. Sanalla “herkkä” on meidän maailmassa edelleen vähän “heiveröisen yksilön” maine. Saati sitten, jos etuliitteenä on erityis-sana. Ja kukapa sitten haluaa sellaisen maineen kanssa elää?

Olen lukuisia kertoja törmännyt ihmisten kanssa tilanteeseen, jossa he kertovat haasteistaan, tavastaan reagoida, voimavaroistaan ja suhteestaan ympäristöön. Kaikki viittaa vahvasti kuvaukseen erityisherkästä ihmisestä. Ja lopuksi moni sanoo: “..mutta minä en kyllä tunnista olevani yhtään herkkä.” Kommentti on osoitettu varmuuden vuoksi minulle, etten vain tekisi ääneen mitään johtopäätelmiä.

Itse ajattelen, että tällainen henkilö todennäköisesti on sisäisesti työskennellyt aiheen parissa, tutkinut itseään. Hän on tunnistanut herkkyyden iloja ja haasteita itsessään, mutta ei ole valmis julistautumaan herkäksi kaiken kansan kuullen. Haluamme suojella itseämme kavalalta maailmalta ja se on ihan ymmärrettävää.

Toisaalta se, että emme ole avoimesti sellaisia, joita aidosti olemme, onko sekään lopulta hyvä asia? Jos tietoisuus ja sitä kautta ymmärrys ei kasva, tässä tapauksessa herkkyyden maailmasta, muuttuuko sitten ikinä mikään? Luulenpa, ettei.

Ja onko maailma sitten valmis vastaanottamaan tiedon herkkyydestä? On ja ei, jos minulta kysytään. Tein mielenkiintoisen havainnon herkkyyteen suhtautumisesta taannoin, kun minusta tehtiin juttu Anna-lehteen ujous- ja herkkyysaiheesta. Lue juttu tästä.

Osa kannusti, että olitpa rohkea, kun kerroit itsestäsi. Osa kehui kohteliaasti kuvia, muttei juttua, kun ei muutakaan keksinyt. Osa ei kommentoinut mitään, olivat lähinnä vaivautuneita. Aistin sen, että avautuminen sellaisista asioista, jotka eivät yleisesti ole mielletty vahvuuden merkeiksi, tulkitaan noloksi ja niitä pitäisi jotenkin salailla ja peitellä. On silkkaa hulluutta julistaa maailmalle, että ujostuttaa, jännittää, pelottaa.

Aivan kuin herkkyyden mukanaan tuoma tapa reagoida määrittelisi minut kokonaan ihmisenä. Aivan kuin minä en olisi mitään muuta.  Aivan kuin sitä ei voisi kääntää voitokseen ja vahvuudekseen, niin kuin lukuisia muitakin herkkyyden piirteitä.

Tämä on vaikea aihe, eikä tarkoitukseni ole arvostella ketään eikä kuvitella olevani yhtään sen fiksumpi kuin muutkaan. Minä olen valinnut kauan aikaa sitten avoimuuden polun. Se ei ole ollut helpoin tie kulkea ja olen saanut siipeeni lukuisia kertoja. Toisinkaan en ole silti osannut valita.

Se, että onko herkkä vai ei, on jokaisen oma asia. Jokaisella on oikeus suojella itseään. Jokainen saa valita vapaasti, miten avoimesti ja rehellisesti itsestään muille jakaa. Tärkeintä on rehellisyys itseä kohtaan.

Kirjoittaja on elämyshakuinen ambivertti, avoimesti herkkä Pia-Maria

Tutustu lisää: www.balanssiapia.fi

Eläinavusteinen elämäni eli eräs erityisherkän elämyspäivä

-Mutta eihän mulla edes ole lemmikkejä! Ei ole. Tai niin sitä ainakin voisi luulla...

Kerronpa nyt, ketä minun lemmikkeihini kuuluu. No, ensinnäkin aamulla aina joku lintu tsirputtaa ja sillä muakin ilahduttaa. Virkistää. Nyt loppukesästä tsirputusta ei tietenkään ole enää paljoa, mutta joku siellä metsänreunassa aina vähän ääntelee.

Kun päivä alkaa ja lähden lopulta liikkeelle, saattaa vastaani tulla varis. Näillehän minä siis aina juttelen, tai useimmiten.. joskus syötän leivänmurujakin, läheisellä metsäkalliolla. Varis on  hyvä lintu, viisaskin. 

Päivä muuten onkin aivan huippulaatua, jos tuo pörröinen ulkoileva kissaherra tepsuttelee luo. -Kis kis.. mauuu. -Kisu mitä kuuluu.. mauuu. - Näinhän se keskustelu menee meillä.

 

Kasvimaan helteessä ihailen suurta värikästä amiraaliperhosta, joka asettuu kuvattavaksi.. tai sitten ei asetu. Mintuissa käy muuten kova pörinä, tuo makea mesi kun maistuu kaikille pörriäisille. Sudenkorento pian tanssahtelee ylläni ja tanssin sen mukana. Olen hulluna näihin siivekkäisiin. Sudenkorentohan lie noiduttu lohikäärme..mene ja tiedä, mutta olen täynnä voimaa ja iloa minäkin.

No. Kuka se tuleekaan tirkistämään kompostikasan alta? Sammakkohan se siellä. -Muistahan syödä noi etanat pois, niitä en tarvitse. Näin anelen, vaikken edes tiedä, liekö etanallakin tässä maailmassa joku tärkeä tarkoitus.

Fillari kuljettaa minut lämpimänä päivänä rantaan. Matkalla nautin tuulesta kuin valkoisin siivin meren yllä kaartavat lokit. Merimaiseman perustyypit.

..jaa, hanhet ne onkin nyt valloittaneet koko rannan. Huis, antakaahan tilaa mullekin! Nämä suuret komeat hanhet ei ole kaikkien mieleen, tiedän. Mutta hyvin tänne vielä mahtuu.

Illalla myöhään huomasin, että hämähäkki oli kutonut tuollaisen kauniin ja luonnollisen hyttysverkon tuuletusikkunaani. Mieleeni tuli siinä että eläinmaailma on kyllä suuri ilo ja lohtu ja apu. Taas tänäänkin, yhtenä kauniina elokuun päivänä. Kiitos teille kaikille, isoille ja pienille.

Merja Korpisaari

 

 

Kenen kirjoittamaa tarinaa sinä elät?

 

Minä olin lapsena ujo.

Korjaan: minusta kerrottiin tarinaa, jonka mukaan olin ujo. Saatoin ruveta 2 -vuotiaana itkemään, kun kylään tuli isoäänisiä miehiä. Olin myös melko hiljainen sukulaisvierailuilla, olinhan ujo. Tämä vaikutti olevan jollakin tapaa vääränlaista.

Toisaalta olin vilkas ja äänekäs.

Korjaan: minusta kerrottiin tarinaa, jonka mukaan olin vilkas ja äänekäs, aina jalat 20 cm ilmassa höpöttämässä, kun paikalla oli vain lähimmät. Liiallista nauramista, imeläpussi leuan alla, itku pitkästä ilosta. Olin liikaa. Niin minusta kerrotun ymmärsin.

Me kaikki kannamme mukanamme elämän aikana muokkaantunutta tarinaa. Joskus elämme todeksi jotakin, mikä on jonkun toisen kertomaa, eikä ollenkaan vastaa sitä mitä itse todellisuudessa tunnemme olevamme. Erityisesti lapsuuden aikana meistä kerrotut tarinat voivat viitoittaa koko elämänpolkuamme.

Olin aina kokenut olevani jollain lailla vääränlainen ja varoin kovasti olemasta liikaa mihinkään suuntaan; yritin olla riittävän osallistuva ja aktiivinen, vaikka olisin joskus tarvinnut aikaa taustalla tarkkailuun tai yksinoloon. Myötäilin, ettei vain kukaan pahoittaisi mieltään (en edes ymmärtänyt, että pahoitin koko ajan oman mieleni). Kun joskus "lähti laukalle" häpesin jälkeenpäin; puhuinko liikaa, liian kovaa, mitä minusta ajatellaan. Minusta kerrotut tarinat tekivät olemiseni mahdollisuudet hyvin ahtaaksi.

4 -kymppisenä havahduin. Kuulin erityisherkkyydestä ja palaset alkoivat loksahdella paikoilleen. Vahvasti aistiyliherkkänä ja ilot sekä surut mielessä sekä kehossa tuntevana aloin ymmärtää mitä kerrotun tarinan takana oikeasti oli. Tämä mahdollisti tarinasta irti päästämisen ja uuden luvun aloittamisen – luvun, jossa on pikkuhiljaa ryhdytty uskaltamaan: lepäämään kun sitä tarvitsen, olemaan omassa rauhassa tai maalaamaan hetkiä purppuranvärisellä pensselillä ja juoksemaan vesisateessa nauraen.

Kenen kirjoittamaa tarinaa sinä elät todeksi?

Lempeydellä Heli

~~~

SunAskeleita | Heli Heikkilä

�� Kirjoitan lisää herkkyydestä, jaksamisesta ja rajojen löytämisestä Instagramissa: @sun.askeleita