Eat, pray, love

                                        

Mikä elokuva, kirja tai musiikki kuvastaa elämääsi parhaiten? Minun vastaukseni on Eat, pray, love – omaa tietä etsimässä. Tunnistan tästä Elizabeth Gilbertin elämän tapahtumiin pohjautuvasta kirjasta ja elokuvasta vahvasti oman elämäni teemoja; itseni ja rajojen löytäminen miellyttämisen alta, kaipuu syvällisyyteen ja yksinkertaisempaan elämään, oman herkkyyden hyväksyminen sekä elämän tarjoaman hyvän huomaaminen ja nauttiminen kaikilla aisteilla. Matka Italian, Intian ja Balin maisemiin ja pohdintoihin on tapahtunut mieleni sisällä.

Olen lukenut kirjan pariin kertaan ja elokuvan katson vuosittain. Tästä on tullut minulle lähes pyhä toimitus. Jokaisella kerralla saan irti jotakin uutta. Viimeksi vietin elokuvahetkeni sohvalla istuen vilttiin kääriytyneenä, valon kajastus kynttilälyhdyissä. Tällä kertaa mieleni poimi sanat: Dolce far niente – suloinen joutilaisuus. Tässä hetkessä olemisen tila, jota ei tarvitse ansaita suorittamalla. Suloinen joutilaisuus, ympäröivän aistiminen, hetkestä nauttiminen, ihan vaan koska se tekee hyvää.

Dolce far niente ei istu yhteen yhteiskuntamme ja työelämämme vallanneen tehokkuusajattelun kanssa. Kaiken pitäisi tapahtua joutuisasti, äänikirjatkin kuunnellaan kaksinkertaisella nopeudella. Myös oma sisäinen kiireen tunne voi pitää oloa rauhattomana, ajatukset saattavat rullata tekemättömissä ja paikallaan oleminen tuottaa vaikeuksia.

Itse pysähdyin vuosia sitten kysymään yhä uudelleen ”mihin sinulla on niin kova kiire”. Koin pääni sisällä olevani jatkuvasti myöhässä jostakin. Lopulta ymmärsin, että herkkänä ympäristön kiireet ja jännitteet pääsivät suodattamatta ihoni lävitse ja muuttuivat omikseni. Todellisuudessa en kuitenkaan edes voisi olla omasta elämästäni myöhässä. Tämän ymmärryksen myötä sain itseni kiinni, aloin hengittää rauhallisemmin, nähdä värit ja kuulla kuinka tuuli suhisee puissa.

Nyt on sinun vuorosi: Mikä elokuva, kirja tai musiikki kuvastaa elämääsi parhaiten? Mitä se haluaa kertoa sinulle?

~~~

SunAskeleita | Heli Heikkilä

@sun.askeleita

Kun valokuvaamisesta tuli mielen joogaa

En nuorempana osannut pitää itseäni luovana ihmisenä. Ajattelin, että luovuus tarkoittaa selkeästi taiteen tekemistä: maalaamista, säveltämistä, soittamista tai romaanien ja runojen kirjoittamista – asioita, jotka tunnistetaan ja tunnustetaan taiteeksi. Kasvoin taiteellisesti monilahjakkaiden henkilöiden ympäröimänä, ja olin hyvin tietoinen ja surullinen siitä, että nuo lahjat tuntuivat ohittaneen minut. Tunsin itseni ulkopuoliseksi omassa lähisuvussanikin jo hyvin pienestä asti.

Minulla on kuitenkin aina ollut vilkas mielikuvitus ja huomaan yksityiskohtia ja asioiden välisiä kummallisiakin yhteyksiä. Leikkimielisyys on myös kulkenut mukanani aina. Hassuja ja outoja tarinoita tai sanoja tulee suustani ennen kuin ehdin ajatella ja pysäyttää niitä. En ollut ymmärtänyt tätä luovuudeksi – se vain oli osa minua. Vasta tänä kesänä, ystävien kanssa syvällisesti keskustellessa, havahduin siihen, että jos nyt pitäisi valita jonkin luovuuden laji, valitsisin juuri tämän omanlaiseni tavan nähdä ja yhdistellä asioita, sillä se on pohjavireenä kaikessa. 

(Tosin myönnän, että laulun lahja olisi silti mukava lisä…)

Oman kuvan katsominen on monelle haastavaa, minullekin, vaikka elämme selfie-aikakautta. Omakuvien kautta olen kuitenkin yrittänyt oppia kohtaamaan ikääntymisen ja uupumuksen herättämiä tunteita.

Kuva kertoo aina myös kuvaajasta

Huomaamattani olin alkanut hyödyntää tuota aiemmin piilossa ollutta, lähinnä vain suorittamiseen valjastettua luovuuttani valokuvauksen kautta. Se tapahtui toipuessani loppuunpalamisesta, kun kuvaaminen sai minut nousemaan sohvalta ja lähtemään hetkeksi ulos metsästämään mielessäni olevaa kuvaa. Huomasin, kuinka pystyin kuvilla ilmaisemaan silloinkin, kun ei ollut voimia muodostaa sanoja, saati tolkullisia lauseita. Kuva kertoi jotain olennaista, mille ei löytynyt sanoja selittäjiksi.

Enimmäkseen se oli – ja on edelleen – vuoropuhelua itseni kanssa. Pystyin myös laittamaan sivuun minulle ominaisen tarpeen teknisestä osaamisesta ja vain innostua siitä, millainen tunnelma kuviin tänään tallentui. Aluksi minua innosti lähiympäristön maisemat, mutta vähitellen menin yhä lähemmäs kohdetta – ja samalla lähemmäs itseäni. Tämä ei tarkoita selfieitä: vaivaannun ja inhoan edelleen olla kuvissa, mutta omakuvien kautta olen pikkuhiljaa opetellut kohtaamaan ikääntymisen ja uupumuksen herättämiä tunteita. Makrokuvaamisesta tuli minulle kuitenkin luontevin tapa tutkia ympärilläni olevaa maailmaa. Etenkin jää kiehtoo minua loputtomasti – sen mystisyys ja herkkyys olosuhteiden muutokselle. Löysin jäästä jotakin, joka tuntui kodilta tavalla, jota en osannut oikein selittää. Vielä muutama vuosi sitten ajatus omasta valokuvanäyttelystä olisi tuntunut vitsiltä, mutta vitsi onkin muuttunut todeksi, kun jääkuvani ovat herättäneet kiinnostusta muissakin kuin minussa.

Minua puhuttelee jään mystisyys, ja saan haluamani tunnelman kuviin auringonlaskun aikaan, tai pimeässä, jolloin valolähteenä on vain otsalamppu ja kuu. Kuvaan edelleen vain kännykällä ja makrolinssillä, ja kuvien jälkikäsittely on nykyään hyvin vähäistä.

Oli aihe tai kohde mikä tahansa, kuva kertoo kohteen lisäksi aina jotain myös kuvaajasta. Dokumentoinnin lisäksi valokuvan kautta voi tarkastella omia tunteita, uskomuksia ja näkökulmia, ilmaista omaa sisäistä soundiaan, välittää tarinaa. Vaikka minun luova soundini ja siten myös valokuvani ovat usein tummasävyisiä ja mystisiä, ne eivät kuvasta epätoivoa tai synkkyyttä – päinvastoin. Olen persoonaltani enemmänkin positiivinen ja valoisa. Mystisesti valoisa.

Alati kiehtovaa on myös, kuinka sama valokuva herättää eri katsojissa erilaisia tunteita ja tarinoita, jotka värittyvät heidän omien kokemustensa kautta. En aina voi, enkä edes halua, ohjata sitä, mitä katsoja kuvissani näkee.

Mielen joogaa

Minua alkoi yhä enemmän kiinnostaa valokuvauksen vaikutus mieleen ja kehoon. Se on samaan aikaan aktivoivaa ja rauhoittavaa – kuin mielen joogaa. Kun etsin kuvauskohteita, kuvakulmia ja valoa, kehoni liikkuu huomaamatta ja mieli hiljenee. Valokuva, jonka otan tänään, ei ole sama kuin kuva, jonka ottaisin samasta kohteesta ensi vuonna, tai huomenna. Samoin se, mitä näen kuvassa nyt, voi olla aivan muuta kuin mitä näkisin siinä myöhemmin.

Tärkeintä ei ole kamera, vaan katse. Herkkyys on tässä harrastuksessa vahvuus – kyky nähdä pieniä, muuttuvia yksityiskohtia, tunnelmia ja sävyjä, jotka usein jäävät kiirehtiessämme huomaamatta.

Valokuvaus voi siis olla harrastuksena terapeuttista ilman, että kyse olisi valokuvausterapiasta. Sen avulla voi irrottautua jumittuneesta väkisin tekemisestä tai ajatusmyllyn pyörteestä. On myös monia tarinoita siitä, kuinka kroonisesta kivusta kärsivät ihmiset unohtavat hetkeksi kivun kokemuksen, kun he keskittyvät valokuvaamiseen – aktiivista mindfulnessia parhaimmillaan. Pysähtyminen, hengityksen tasaaminen sekä etsimen läpi ympäristön ja asioiden rajaaminen antavat aivoille ja jännittyneelle keholle mahdollisuuden palautua ja järjestäytyä uudelleen.

Valokuvaus on minulle tapa yhdistää luovuus, itseni kuuntelu ja ilmaiseminen kaiken hälyn ja vaatimusten keskellä. Haluan tarjota muille samanlaisen kokemuksen ja tilan – mahdollisuuden nähdä ympäristö ja oma sisin uusin silmin, lempeässä ja kannattelevassa ilmapiirissä.

– Tuula Ahde
tuulahde.com
Erityisherkän elämää (hspelamaa.net), Fotojoogaa mielelle (fotojooga.com)

Fotojoogaa mielelle – erilainen valokuvauksen verkkokurssi alkaa to 16.10.2025.

Kurssilla tutkimme valokuvan vaikuttavuutta ja käytämme valokuvaamista palautumisen, tunnetyöskentelyn, luovuuden, uskalluksen ja näkyväksi tulemisen välineenä. Samalla opimme siirtämään huomion pois liiallisesta itseen keskittymisestä – kohti kuvaa, kuvan kohdetta ja kuvaamisen iloa. Leikkiä unohtamatta.

Yhdistyksen jäsenenä voit osallistua hintaan 99 € (norm. 129 €) – etukoodi löytyy erityisherkat.fi jäsensivujen jäseneduista.
Voit liittyä mukaan vielä ensimmäisen viikon ajan.
Lue lisää ja ilmoittaudu mukaan › https://www.fotojooga.com/fmverkkokurssi 

Lepopäivät kunniaan

 

Viime kesänä löysin tekstin, jonka olin kirjoittanut lukioikäisenä englannintunnilla. Kerroin siinä, miten oli kohdannut suuren surun ja ollut sen jälkeen lähes kaksi viikkoa kipeänä. En muistanut sairastumistani, mutta muistin hyvin ne tunteet. Olin ollut todella rakastunut lahjakkaaseen nuoreen mieheen. Nyt tämä romanttinen tuleva taiteilija oli mennyt naimisiin 18-vuotiaana ensirakkautensa kanssa. Olin aivan musertunut ja tunnetta vielä vahvisti pettymys itseäni kohtaan.

Minä, normaalisti rohkea ekstrovertti, en ollut koskaan uskaltanut sanoa sanaakaan ihailuni kohteelle, vaikka tilaisuuksia oli ollut monia. Joka kerran kohdatessani hänet jäädyin totaalisesti, vaikka olin opetellut vuorosanatkin etukäteen ulkoa ja päättänyt lukemattomat kerrat, että tänään avaan suuni.

Mietin myötätunnolla nuorta, erityisen herkkää itseäni. Meille herkille on tyypillistä stressaavissa ja jännittävissä tilanteissa jäätyä, kun taas ei-niin herkät joko taistelevat tai pakenevat. (Mitähän olisikaan tapahtunut, jos olisin uskaltanut jutella tälle minut täysin hurmanneelle nuorelle miehelle?)

Nykyisin tiedän jo, että reagoin pitkäkestoiseen ja voimakkaaseen stressiin sekä negatiivisiin tunnetiloihini sairastumalla, joten oli luonnollista, että tulin tuolloinkin kipeäksi särkyneen sydämeni vuoksi. Mieleeni nousi myös muistoja siitä, miten vielä kotona asuessani luin niin usein Lääkärikirjaa, että äitini hermostui ja sanoi piilottavansa kirjan minulta. Etsin varmaan selitystä erilaisille oireille, joita herkässä kehossani oli.

Onneksi olen ollut viimeiset kymmenen vuotta tietoinen erityisherkkyydestäni, mikä on vaikuttanut kokonaisvaltaisesti elämääni.

Valmistuin joulukuussa 2014 musiikin- ja luokanopettajan työni ohessa elämäntaitovalmentajaksi ja kuulin silloin ensimmäistä kertaa erityisherkkyydestä. Joululomalla luin Elaine N. Aronin kirjan Erityisherkkä ihminen. Keväällä 2015 pääsin Heli Heiskasen erityisherkkyyskurssille, mikä vahvisti sen tiedon, että olen geneettisesti, hermostollisesti erityisen herkkä.

Kurssi oli elämääni mullistava. Niin moni asia sai selityksen. Ymmärsin, etten voi jatkaa enää opettajan työssä, jossa oli paljon herkälle kuormittavia tekijöitä. En halunnut, että kärsisin jatkuvista terveyden ja jaksamisen haasteista, joita minulla oli ollut enemmän kuin tarpeeksi. Halusin vihdoin voida hyvin!

Muutaman vuoden päästä kurssista minulla oli iso nippu keinoja pitää elämäni tasapainossa kuormituksen ja levon suhteen. Olin myös löytänyt tavat auttaa ihmisiä uupumatta enää itse. Irtisanouduin virastani ja minusta tuli päätoiminen yrittäjä. Löysin itselleni merkityksellisen ja arvojeni mukaisen tavan elää.

Heli Heiskasen erityisherkkyyskurssilla opin monia asioita, jotka vein käytäntöön. Kerron tässä blogissa yhdestä tärkeimmästä keinosta pitää huolta itsestään.

 

Erityisherkkänä tarvitset yhden päivän viikossa lepo-/palautumispäiväksi. 

Kun nyt muutosvalmentajana puhun lepopäivän pitämisen tärkeydestä, monet pyörittävät päätään ja sanovat, ettei onnistu. Silloin suosittelen, että pidä kaksi puolikasta lepopäivää, mutta älä enää luovu oikeudestasi palautumiseen.

Lepopäivä voi olla vaikka pyjamapäivä. Se vietetään kokonaan yöpuvussa ja aamutakissa. Tehdään kaikkea, mikä tuntuu hyvältä. Katsotaan koko päivän Netflixiä tai luetaan lempikirjaa. Uloskaan ei tarvitse lähteä, jos ei huvita. Ei vaikka joku sanoisi, että raitis ilma tekee hyvää.

Tärkeää on muistaa tasapaino. Tarvitsetko iloa vai rauhaa? Aktiivisuutta vai lepoa? Jos olet arkisin passiivinen työsi tai opiskelusi vuoksi, silloin aktiivinen palautumispäivä voi antaa tarvittavaa vaihtelua. Voit viettää sen perheen, ystävien tai vaikka eläinten kanssa. Kuljeskella metsässä tai nauttia taide-elämyksistä.

Äläkä vain anna syyllisyyden pilata lepopäivääsi! Huomaat kyllä jo seuraavana aamuna, oletko saanut palautua itsellesi sopivalla tavalla. 

Jos aluksi tuntuu oudolta viettää joka viikko kokonainen päivä levolle omistettuna, niin lupaan, että kun pääset tarpeellisen laiskottelun makuun, se muuttuu koko ajan helpommaksi. Alat ehkä huomaamaan, miten paljon on asioita, joita tarvitsee tehdä vain puolivaloilla tai ei ollenkaan. Mekin asuimme neljä ja puoli vuotta nykyisessä kodissamme ennen kuin pesimme ikkunat. Pari viikkoa ihailin kättemme työtä, mutta nyt ne ovat taas yhtä likaiset kuin aiemminkin.

Ajattelenkin usein kaiholla aikaa, kun sunnuntaina kaupat (ja lähes kaikki muutkin paikat) olivat kiinni. Muistatteko vielä sen ajan? Lapsuuden perheeni yhteinen kiireetön aika alkoi jo lauantai-iltana saunomisella ja jatkui sunnuntai-iltaan asti. Tuohon aikaan kukaan ei puhunut loppuun palamisista. Itsekin olin lapsena hyvin aktiivinen, mutta koska viikonloput rauhoitettiin, niin en muista koskaan olleeni kovin väsynyt.

Valmentajan työni ansiosta ymmärsin, että yksi syy siihen, miksi olin aiemmin niin usein sairaana, oli se, etten suonut itselleni mahdollisuutta oikeaan lepoon. En tiennyt, että olen erityisherkkä enkä tiennyt, mitä stressi on ja miten paljon  erityisherkkänä siitä pitäisi palautua. Halusin aina tehdä asiat niin hyvin kuin mahdollista (ja vieläkin paremmin),auttaa ja tukea muita niin työssä kuin  vapaalla.

Sairastuminen oli ainoa tapa kehon (ja mielen) pysähtyä. Aina sairautta ei kuitenkaan aiheuta bakteeri tai virus. Palkkatyössä vielä ollessani pahinta olikin soittaa esimiehelle ja kertoa olevansa sairas, vaikka minulla ei ollut nuhaa, kuumetta eikä oikein mitään sellaista, johon olisi löytynyt diagnoosia.

Herkkä kehomme voi tuottaa erityisherkille sairaudenkaltaisia oireita, kuten kuumeen tunnetta (vaikka mittari näyttää, ettei kuumetta ole), sydämen sykkeen nousua, erilaisia särkyjä ja valtavaa väsymystä. Aluksi mainitsinkin siitä, että stressissä erityisherkkä useimmiten jäätyy, minkä vuoksi lihakset eivät pääse rentoutumaan. Jo tämä yksistään voi aiheuttaa pitkäkestoista kipua kehoon.

Suosittelen kuitenkin aina lääkärissä käyntiä, mutta jos senkään jälkeen mitään selittävää syytä, oireiden takana voi olla erityisherkkyys ja liian painava stressikuorma suhteessa palautumiseen.

Kokemukseni mukaan erityisherkät eivät kuitenkaan jää helposti pois töistä, vaikka eivät olisi työkuntoisia. Itsekin tunsin syyllisyyttä useista sairastumisistani. Muistan, miten eräs hyvinvointialalla toimiva mies opetti minulle armollisuutta sanomalla: Siksihän me maksamme veroja, että voimme olla sairaslomalla.

 

Ole siis terveesti itsekäs ja itsekkäästi terve. 

 

Laita hyvinvointisi ykkösasiaksi pienillä muutoksilla. Kun erityisherkkä voi hyvin, hän on mitä parhain ystävä, työkaveri ja perheen jäsen. Mutta ennen kaikkea, on sinun oikeutesi nauttia elämästä ilman turhaa stressiä, nauttia elämän kaikista väreistä niin kuin vain erityisherkkä pystyy. Yhden lepopäivän pitämisestä joka viikko voi aloittaa (jos et vielä tee näin).

 

Millainen olisi sinun täydellinen lepopäiväsi?

Heli Väisänen

Kirjoittaja on erityisherkkien terveyteen ja hyvinvointiin erikoistunut muutosvalmentaja. 

Tutustu lisää: VisioSi. 

Sylvin tarina

 

Itsensä toteuttaminen merkitsee, että ihmisen on uskottava enemmän sitä, mitä hän sisällään aavistaa, kuin mitä muut sanovat oikeaksi.”

– Sylvi-Sanni Manninen

Sylvi-Sanni Manninen syntyi 17. toukokuuta vuonna 1914 Liperissä, kahdeksanlapsisen perheen toiseksi nuorimpana lapsena. Hänen isänsä rovasti Salomon Manninen kuoli Sylvin ollessa vasta yksivuotias. Nuori leski Roosa Manninen jäi yksin elättämään perhettään.

Sylvi vietti varhaislapsuutensa äitinsä sukutilalla Liperin Päivilässä pikkusiskonsa Hilkan, mummonsa ja kahden serkkupojan kanssa. Äiti asui koulua käyvien lastensa kanssa Joensuussa.

Päivilässä lasten elämä oli villiä ja vapaata. Kun Sylvi aloitti koulunsa Joensuussa, hän ei osannut monia niistä taidoista, joita tytöiltä tuolloin odotettiin. Luokan tytöt saattoivat kokoontua hänen ympärilleen kuiskimaan: ”Ei osaa sitäkään kästyötä tehdä!” Pikku-Sylvi ei aivan tarkalleen tiennyt, mitä ne ”kästyöt” ovat. Joskus oli poikiakin ihmettelemässä: ”Ei edes kirjojaan revi?!” Sylvi ihmetteli hiljaa itsekseen, miksi olisi pitänyt repiä. Vapaana kasvaneena hän saattoi puhua pulputtaa silloin kun olisi kuulunut olla hiljaa, mutta oli tunnollinen ja ennen kaikkea tiedonjanoinen. Hän rakasti oppimista ja kouluvuosinaan hämmästytti opettajia loputtoman tuntuisella luettujen kirjojen listallaan.

Ylioppilaaksi Sylvi kirjoitti Joensuun yhteiskoulusta vuonna 1933. Oppikoulun jälkeen hänelle ehdoteltiin niin opettajaseminaaria kuin maatalouskoulua. Hänellä oli kuitenkin palava halu päästä opiskelemaan estetiikkaa. Helsingin yliopistoon pääsi helposti, mutta opiskelujen rahoittaminen ilman tukia oli täyttä työtä. Vuosikaudet Sylvi työskenteli konekirjoittajana opiskelun ohella.

Vuonna 1942 Sylvi avioitui itseään huomattavasti vanhemman Onni Honkavaaran kanssa. Elämästä tuli helpompaa, sillä aviomies tuki lahjakasta vaimoaan ja kannusti häntä luomaan omaa uraa tutkijana.

Kun Sylvi halusi suorittaa teoreettisesta filosofiasta laudatur-oppimäärän, hän marssi professori Eino Kailan puheille. Kailalle oli uutta, että nainen opiskelisi niin vaativaa oppiainetta, mutta hän antoi kuitenkin kirjallisuutta, josta Sylvin tuli laatia kirjallinen esitelmä. Kun Sylvi tuli kuulemaan tuomiotaan, Kaila antoi jo tunnustustakin: ”niin, kyllä te ajatella osaatte”.

Teoreettisen filosofian lisäksi Sylvi suoritti nopeassa tahdissa valmiiksi laudatur-opinnot estetiikasta, valtio-opista ja sosiologiasta. Myöhemmin hän suoritti psykologian laudatur-oppimäärän ja alkoi tehdä väitöskirjaa. Psykologian laudatur-tenttien suorittamisesta Sylvi on kertonut, kuinka hän veti sängyn keskelle huonetta, pinosi tenttikirjat viereen ja alkoi lukea. Ensin hän luki kirjan ajatuksella ja alleviivaten, sitten vielä alleviivaukset vähintään kerran. Hyvin sujuneen tentin jälkeen hän soitti kaupungilta kotiin: ”Piäsin!”. Kotona Sörnäisten Kustaankadulla häntä odotti juhlavalaistus ja illallinen.

Vuonna 1950 Sylvi Honkavaara väitteli psykologian alalta tohtoriksi ensimmäisenä suomalaisena naisena. Jo opintojensa aikana hän oli alkanut tehdä omaa tutkimustyötä. Kun hän esitteli tutkimuksiaan Eino Kailalle, tämä tyrmäsi ne. Kaila oli sekä teoreettisen filosofian että psykologian professori ja niin suuri auktoriteetti, että Sylvi tunsi uransa tutkijana päättyneen Suomessa siihen. ”Mie varmaan tuhoudun”, hän totesi epätoivoisena. Silloin ulkomaalainen nuorimies tarttui hänen käteensä, katsoi kämmenen viivoja ja sanoi: ”Ei, ette te tuhoudu. Teillä on edessänne loistava tulevaisuus!”

Vuonna 1953 Sylvi lähti tutkijaksi Lontoon yliopistoon. Kolmen vuoden aikana hän kehitti herkkyyttä mittaavan väri–muoto-havaintotestin. Hän oli jo opiskeluaikanaan Helsingissä päättänyt, että jonain päivänä nitistäisi Rorschachin musteläikkätestin. Sylviä loukkasi yleinen tulkinta, että väriin reagoiminen merkitsisi henkistä tasapainottomuutta. Testiinsä perustuen Sylvi nimitti löytämäänsä yliherkkää ihmistyyppiä väri-ihmisiksi, englanniksi color reactor. Hän käytti myös käsitteitä yliherkkä ja hypersensitive.

Lontoosta Sylvi muutti Bostoniin ja työskenteli vuoden Harvardin yliopistossa. Ulkomailla asuessaan ja julkaistessaan tieteellisiä artikkeleita hän käytti nimeä Sylvia Honkavaara. Englantilaisten ja amerikkalaisten oli nimittäin vaikea mieltää, että Sylvi olisi naisen nimi.

Harvardin jälkeen Sylvi jäi vielä viideksi vuodeksi Bostoniin, mutta vaihtoi Brandeisin yliopistoon. Hänellä ei ollut apurahaa, joten hän työskenteli samanaikaisesti paikallisessa mielisairaalassa hoitajana. Sairaalan olot olivat karut, mutta siellä syntyivät hänen kenties tärkeimmät tutkimuksensa ja havaintonsa. Samalla syntyi satukokoelma Viinipuu. Sen sadut ovat vertauskuvallisia aikuisten satuja, ja ne on kirjoitettu erityisesti herkille ihmisille.

Vuonna 1961 Sylvia Honkavaara julkaisi tieteellisen monografian ”The Psychology of Expression – Dimensions in Human Perception”. Se perustui niille samoille tutkimuksenaluille, joiden takia suomalaisen tiedeyhteisön ovet olivat aikoinaan sulkeutuneet. Teos sai maailmalla hyvät arvostelut, erityisesti kiiteltiin nerokkaita tutkimusasetelmia.

Brandeisin jälkeen Sylvi asui välillä Suomessa, mutta lähti vielä vuodeksi Yhdysvaltoihin, tällä kertaa Kalifornian yliopistoon. Suomeen palattuaan Sylvi keskittyi ylläpitämään Päivilän tilaa Hilkka-siskonsa kanssa ja alkoi ottaa luokseen avohoitopotilaita. Potilaat osallistuivat tilan töihin, kukin kykyjensä mukaan, ja olivat kuin osa perhettä. Muuta perhettä Sylvillä ei ollutkaan. Aviomies oli kuollut Sylvin asuessa ulkomailla, ja omia lapsia Sylvi ei ollut koskaan halunnut.

Vuonna 1972 Sylvi nimitettiin taidepsykologian dosentiksi Joensuun korkeakouluun. Niiltä ajoilta hänet muistetaan spontaanina ja innostavana luennoitsijana, joka sai opiskelijansa ajattelemaan ja keskustelemaan. Sylvi kuitenkin koki yliopistomaailman rajoittavana ja päätti keskittyä kokonaan omaan tutkimustyöhönsä. Hän perusti Väri-Instituutti ry:n, jota tosin ei koskaan rekisteröity. Patentti- ja rekisterihallitus piti yhdistyksen nimeä harhaanjohtavana, jolloin Sylvi totesi Päivilän Väri-Instituutin olevan olemassa ilman rekisteröintiäkin.

Väri-Instituutti oli saanut alkunsa jo 1960-luvulla Bostonissa. Siellä se oli toimintaryhmä, joka kokosi herkkiä ihmisiä yhteen ja auttoi heitä tunnistamaan oman ominaislaatunsa. Amerikassakaan se ei toiminut varsinaisena instituuttina, amerikkalaiset vain rakastivat tuollaista virallisuutta. Osoitteena oli postilokero ja toimintana niin puistopiknikeitä kuin kirkkokonserttien järjestämistäkin.

Suomessa Sylvi jatkoi Väri-Instituutin toimintaa erityisesti julkaisutoiminnan muodossa. Omakustanteitaan hän julkaisi nimellä Sylvi-Sanni Manninen, ja otti tyttönimensä Manninen virallisestikin sukunimekseen. Tieteellisiä aiheita käsittelevien kirjasten lisäksi Sylvi-Sanni julkaisi vuonna 1985 omakustanteena aikuisten satukokoelman ”Helmikauppias ja muita kertomuksia”. Vuonna 1999 Sylvi-Sanni Manninen julkaisi pääteoksensa ”Outolintu, erilainen – Tutkimusraportti yliherkästä väri-ihmisestä muotojen yhteiskunnassa”. Vielä vuonna 2006 ilmestyi kirja ”Ihmisen monet todellisuudet”.

Vuosikymmenten aikana lukuisat vieraat löysivät tiensä Päivilään. Viimeiset avohoitopotilaat lähtivät vuosituhannen vaihteen tienoilla, mutta senkin jälkeen Päivilä oli avoinna vieraille. Sylvi valoi kävijöihin ja soittajiin aina luottamusta siitä, että mahdollisesta ulkopuolisuuden kokemuksestaan huolimatta he ovat hyviä juuri sellaisina kuin ovat ja että ihmisen on tärkeintä kuunnella omaa sisintään ja toteuttaa itseään. Omasta kokemuksestaan Sylvi tiesi, että elämä vaatii ponnistelua, mutta myös palkitsee.

Sylvi eli suvulleen tyypillisesti vanhaksi ja kuoli äkillisesti 22. tammikuuta 2009. Hän toteutti pitkäaikaisen unelmansa perustamalla Päivilän sanktuarin säätiön jatkamaan elämäntyötään herkkien ihmisten ymmärtämiseksi ja tukemiseksi.

Kirjoitus on julkaistu Päivilän sanktuarin luvalla ja se löytyy myös heidän verkkosivuiltaan.

Kirje itselleni joidenkin vuosien takaa

 

"Hei sinä ihana!

Muistatko sen, kun yhtenä kesänä useita vuosia sitten ajoit lämpimässä kesätuulessa jopolla? Linnut lauloivat ja mielesi oli hetken aikaa tyyni ja valoisa. Muistatko kun ajattelit, että elämä on oikeastaan aika hyvää ja kaunista? Valo – se alkoi välillä kurkistella elämäsi raoista. 

Se valo alkoi kasvaa ja vallata yhä enemmän tilaa sinussa. Löysit omannäköisemmän tapasi elää ja nauttia kustakin hetkestä. Opit useammin luottamaan elämän kantokykyyn – siihen, että se kuljettaa sinut kyllä tästä eteenpäin, olihan se tuonut jo tähänkin saakka. 

Olet tätä lukiessasi enemmän oma itsesi kuin koskaan. Et pyytele enää anteeksi erityisherkkyyttäsi; se ei teesinusta huonompaa tai heikompaa.  Se on yksi merkittävä osa sinua. Osa, joka vaatii sinua huolehtimaan palautumisesta, kuuntelemaan itseäsi, viettämään aikaa yksin ja samalla saa sinut innostumaan, tekemään tarkkoja havaintoja, olemaan läsnä ja tunneyhteydessä.

Tänä päivänä osaat todeta itsellesi: on ihanaa, et on sellainen tyyppi kuin sä!"

Harjoitus: Kirjoita itsellesi kirje esimerkiksi 1, 3 tai 5 vuoden päähän; miltä elämäsi silloin näyttää? Mitä tämänhetkisiä haasteita olet ratkaissut? Mikä kaikki on hyvin? Miten muutos näkyy?

~~~

SunAskeleita | Heli Heikkilä
�� Kirjoitan lisää herkkyydestä, jaksamisesta ja rajojen löytämisestä Instagramissa: @sun.askeleita