Oletko jo riittävästi hionut kulmiasi?

Muistatko sen lapsuuden palikkalaatikkolelun, jossa on ideana saada kolmio, pallo ja kuutio oikean muotoisesta aukosta laatikon sisään? 

Joskus käy niin, että huomaa itse olevansa se kuutio, joka on koko elämänsä yrittänyt mahtua ympyrän muotoisesta aukosta. Hiton hankalaa!

 
Ihminen on kuitenkin hyvin joustava ja sopeutuva, joten omat nurkat oppii matkan varrella hiomaan näkymättömiin. Mitä pidemmälle vuosia vierii, sitä useammalla elämän osa-alueella saattaa alkaa miellyttää, suorittaa ja muokata itseään boksin aukkoon sopivaksi. Omat rajat venyvät.

 
Kulumista alkaa vääjäämättä tapahtua. Aikanaan saattaa havaita olevansa jo niin sileäksi hiottu, rajaton, että on vaikea muistaa mitä edes itse haluaa, mistä pitää. Palikka kuitenkin solahtelee laatikkoon, yhä enemmän vastuita kertyy ja kaikki tuntuu hoituvan. 

Kunnes jossakin kohtaa voi käydä niin, että kulminaatiopiste saavutetaan. Uupuminen kertoo, että hiominen on suoritettu mallikkaasti, voimavarat on käytetty loppuun. Tässä vaiheessa on usein pakko alkaa harjoitella itsen kuuntelemista, EI:n sanomista ja sen ymmärtämistä, että ympärillä elävät ovat itse vastuussa omien tunteidensa kantamisesta – sinun ei niitä tarvitse ottaa omaan reppuusi painoksi. Tämä on usein pitkällinen, mutta niin vapauttava polku.

Boksiin mahtuakseen on kuitenkin olemassa muitakin tapoja kuin itsensä loppuun saakka silottelu. Mitä sanot näistä: 

Olisiko mahdollista etsiä oikean muotoinen aukko, josta solahtaa laatikkoon?
Entäpä jos hioisikin sitä väärän muotoista, eikä itseään? 
Voisiko laatikon kannen tempaista irti? Saapua kerrankin itse karmit kaulassa?
Miltä tuntuisi rakentaa ihan oma boksi? 
Tai entä jos eläisikin boksien ulkopuolella?

Lempeydellä Heli

Kirjoitus on julkaistu aikaisemmin Naiseuden voima -blogissa. 

~~~
SunAskeleita | Heli Heikkilä
Instagram

SunAskeleita/Heli Heikkilä tarjoaa yhdistyksen jäsenille jäsenalennuksia. 

Erityisherkkänä peilien äärellä

Ajattelen, että ihmisenä muodostamme käsityksen itsestämme osittain peilaamalla ja prosessoimalla muiden havaintoja ja ajatuksia meistä. Joskus on tilanteita, jolloin ulkopuolinen henkilö saattaa oivaltaa jotain jopa oleellista toisen persoonasta, joka on jäänyt hänelle itselleen näkymättömäksi. Silloin toinen toimii positiivisena peilinä, joka tarjoaa mahdollisuuden lempeään katseeseen, oivaltamiseen ja myönteiseen itsetutkiskeluun. 

Kuitenkaan kaikki saamamme palautteet eivät aina rohkaise meitä ja saa meitä kääntymään katsomaan itseämme myötätuntoisella, uteliaalla ja lempeällä katseella. Sanoilla on voima nostaa ja rohkaista, mutta myös voima hajottaa ja lannistaa. Joskus kohtaamme sellaista palautetta, joka enemmänkin saa meidät menemään henkisesti kyyryyn tai kokemaan häpeää. Silloin olisi hyvä hetki palata miettimään, että millaisia ihmisiä me tosiasiallisesti olemme, kun katsomme itseämme myötätuntoisella katseella, ja millaisia peilejä kohtaamme tässä maailmassa ja mitkä motiivit näiden peilien takana on? Millaiset tilanteet ovat olleet niitä hetkiä, kun peili on ollut luonteeltaan myönteinen ja minussa hyvää synnyttävä? Ja millaisia peilejä me itse annamme toisillemme ja mitkä motiivit meillä on siihen? 

Parhaimmillaan peili voi saada meidät katsomaan itseämme uusin silmin myönteisellä ja lempeällä katseella. Tässä esimerkissä kerron eräästä myönteisestä peilistä, joka aloitti minussa itsetutkiskelun vaiheen erään persoonani osa-alueen saralla.

Olen ollut useammassa tilanteessa elämässäni, jolloin minua on pyydetty kuvailemaan itseäni. Ensimmäisten ominaisuuksieni joukossa usein mainitsen, että minulla on syvällinen tunnemaailma. Minusta se on totta, ja olen sen useammassa otteessa havainnut. Ympärilläni tapahtuvat asiat vaikuttavat minuun usein syvästi ja suhtaudun elämään herkällä mielenlaadulla. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että kuormitun helposti, aistin ympäristön ilmapiiriä ja tunnelmaa sekä syvennyn taiteeseen ja nautin luovasta ilmaisusta itsekin paljon. Syvällinen tunnemaailma määrittelee minun persoonaani ja tapaani reagoida ympäristööni. 

Kerran, erään keskustelun yhteydessä, sanoin tästä ominaisuudestani uudehkolle keskustelukumppanille, jonka kanssa olin käynyt syvällisiä keskusteluja. Tämä henkilö antoi silloin minulle palautetta, että minulla ei ole vain syvällinen tunnemaailma, vaan myös syvällinen tapa ajatella. Se kommentti tuntui alkuun erikoiselta, koska en ole ikinä pitänyt itseäni mitenkään syvällisesti ajattelevana ihmisenä. Päinvastoin: oikeastaan sen vastakohtana ja näen itse paljon aukkoja, tietämättömyyttä ja osaamattomuutta omassa ymmärryksessäni liittyen erilaisiin aiheisiin. En ollenkaan koe, että huokuisin mitenkään ajatusten syvyyttä. 

Kuitenkin, kohdattuani tällaisen peilin, olen nyt alkanut ajattelemaan, että kenties asiat, joista olen kiinnostunut, ovat sellaisia, joita lähestyn syvällisellä ajattelutavalla. Sen takia minussa saattaa joskus heijastua myös sellainen piirre ulospäin, koska pohdin itseäni kiinnostavia asioita hartaasti. 

Tällaisen ajatusprosessin minulle tarjosi myönteinen uusi peili, joka sai minut oivaltamaan jotain uutta itsestäni. Hänelle näyttäydyin syvällisesti ajattelevana ihmisenä, ja pohtimalla tätä peilattua piirrettä, onnistuin löytämään sen havaitun puolen myös itse omasta persoonastani. 

Esimerkiksi tällä tavoin myönteiset peilit saavat meidät oivaltamaan ja löytämään uutta itsessämme. Näihin myönteisiin peileihin kelpaa katsella, ja sellaisia meidänkin olisi hyvä olla toisillemme tässä maailmassa. 

Siina

Osa meistä kokee tunteita voimakkaammin – Vahva tunneherkkyys voi näkyä näillä kolmella tavalla

Osa ihmisistä on alttiimpia kokemaan tunteitaan voimakkaammin kuin muut. Tunteet tuntuvat mielen lisäksi myös kehossa vahvana, kokemus voi jäädä resonoimaan pitkäksi aikaa. Tunnehaavoittuvuuden yksilölliset erot voivat olla hyvin suuria ja siksi toisen ihmisen kokemuksen ymmärtäminen voi olla hyvinkin vaikeaa. Tunnehaavoittuvuuteen vaikuttavat geneettiset tekijät ja kasvuolosuhteet. Joskus voi myös olla, että ihminen on elänyt hyvän ja turvallisen lapsuuden, mutta geneettinen alttius on niin voimakas, ettei turvallinen ympäristökään ole voinut suojata tunnehaavoittuvuudelta. Vahvat ja vaikeat tunnekokemukset vievät paljon energiaa ja vaikuttavat ihmisen kokemukseen itsestään. Ikävä kyllä, tunnehaavoittuvalla ihmisellä on myös alttius tulkita toisen ihmisen ilmeitä ja eleitä negatiivisemmin kuin mitä toinen on tarkoittanut tai ajatellutkaan. Siksi vahvoista tunteista kärsivän on hyvä opetella myös haastamaan tulkintojaan. Kaikki ajatukset eivät ole totta. Tunnehaavoittuvuus liittyy vahvasti myös joihinkin diagnooseihin, näitä ovat mm. ADHD ja epävakaa persoonallisuushäiriö. Kukaan ei kuitenkaan ole tuomittu kärsimään kipeistä tunteista, koska kokemukseen voi vaikuttaa.

Tunnehaavoittuvuudella tarkoitetaan yleensä erityisesti kolmea seuraavaa asiaa:

1.Tunteet heräävät herkästi ja pienistä asioista (sensitiivisyys)

2. Tunnereaktio on voimakas (intensiivisyys)

3.Tunteiden laantuminen on hidasta (tunnereaktio voi kestää useiden päivien ajan)

Tunneherkkyyttä voidaan ajatella myös janana, jolle jokainen meistä sijoittuu. Vaikka et itse olisikaan tunneherkkä, on tärkeää vahvistaa ymmärrystä läheistä kohtaan, joka kärsii siitä. Myötätunto ja toisien tunteiden hyväksyntä ovat tässä tärkeässä asemassa. Itsemyötätunto on tärkeää myös henkilölle, joka kärsii tunnehaavoittuvuudesta.

Tunteiden haavoittavuuteen liittyy usein pelko hylätyksi tulemisesta. Tunnehaavoittuvan ihmisen se voi saada jopa välttelemään ihmissuhteita, joka ei ole koskaan hyvä asia.

Tunnehaavoittuvuuteen voidaan onneksi vaikuttaa. Marsha Lineheanin kehittämä dialektinen käyttäytymisterapia ja sen monet sovellukset ovat mainio tapa oppia ymmärtämään omia tunteitaan ja säätelemään niitä. Keskeistä hoidossa ja ryhmissä on vahvistaa läsnäolotaitojaan, oppia uudenlaisia vuorovaikutustaitoja ja harjoitella ahdistuksensäätelyä. Tunnehaavoittuvuus ei kokonaan lähde ihmisestä, mutta sen kanssa voi oppia elämään niin, ettei se aiheuta kohtuuttoman paljon kipua.

Terapeutti-kouluttaja-tietokirjailija Marika Rosenborgin uusin teos ”Varmistelusta vapauteen” julkaistiin elokuussa 2024. Rosenborg on syventynyt työssään muun muassa erityisherkkyyden teemoihin. 

Tämä teksti on julkaistu aiemmin Hidastaelamaa.fi -sivulla

Erityisherkkä ikääntyy. Miten meihin suhtaudutaan.

 Jäsenen blogikirjoitus:

Miten meihin ikääntyviin suhtaudutaan? Eläkeläisiin, joita on suurin osa plus/yli 65-vuotiaista suomalaisista. Mitä porukkaa meidän ajatellaan olevan...

Ei olla minkäänlainen yhtenäinen porukka ollenkaan. On ikähaitariakin monta kymmentä vuotta. Voisi puhua varhaisvanhuudesta (jossa itse nyt ajattelen olevani), keskivanhuudesta ja myöhäisvanhuudesta. Kuulostaapa omituiselta… Kuitenkin jos vanhuuteen lasketaan kuuluvaksi noin ikävuodet 65-112, niin onhan se vain pitkä ajanjakso. Eikä olla samalla viivalla 65-vuotias ja se 112-vuotias, joita heitäkin jo löytyy. Tosin ennusteet sanovat, että eliniänodote suomalaisilla on laskemassa.

Joku kuuskymppinen voi siis olla kremppainen, joku taas täysin terve. Jollakin on jo muistihäiriötä kun taas toisella niitä ei tule koskaan. Moni tekee työtä edelleen, joku taas on jo muiden avun varassa. Todella heterogeeninen joukko on tämä ikääntyneiksi tai vanhuksiksi, senioreiksi kutsuttu ihmisryhmä.

Meitä erityisherkkiä on viidesosa tästä ryhmästä. Me koetaan moni asia syvemmin, ja moni asia kolahtaa, vaikuttaa eri tavalla meissä. Aistimme ilmapiirejä, tunnelmia ja tuoksuja, vivahteita tarkemmin kuin muut. Yliviritymme liiasta. Ja monia haasteita tulee hissun kissun; lääkärikäyntejä terveyskeskuksissa, luopumisia, pienemmillä tuloilla pärjäämistä. Voimia tarvitaan eri tavalla kuin aiemmin. Elämä voi tulla haastavammaksi. Ja se miten yhteiskunta ja muut ihmiset suhtautuu meihin, sen erityisherkkä kyllä aistii oikein hyvin.

- No, kannattaako sitä ikääntynyttä mammaa enää niin tutkia tutkia, ja laittaa leikkausjonoon kun on nuorempia pitkä jono odottamassa. Siinä jonon tukkeena se on monessa muussakin, ei ruuhka-aikaan pitäisi tulla kaupungille, hitaita kun ovat. Ja onko ikääntyneemmän mielipiteellä niin paljon enää merkitystä ylipäätään? Niillähän jo muisti pätkii ja ajatukset ovat jostain menneisyydestä, ei niillä ole enää virkaa. Ehkä näin. Tai sitten ei.

Vaikea sanoa mitä nuoret ajattelevat vanhoista tänä päivänä. Jotenkin koen itse että paljon menee hukkaan jos ei kuunnella meitä. No onhan valtionpäämiehet ja tieteen edustajat, uskonnon edustajat usein vanhoja. Siinä oiva esimerkki että kyllä kokemuksella on arvoa ja merkitystä. Kyllähän vaikka edellinen presidenttimme Sauli Niinistö oli ja on hyvin arvostettu presidenttinä ja ihmisenä. Ja emerituspiispa Irja Askolaa kuunneltiin ja arvostettiin ja edelleen arvostetaan. Tiedemiehet viisastuvat aina vain vanhetessaankin, ajatellaan nyt vaikka avaruustähtitieteilijä Esko Valtaojaa. Näitä esimerkkejä on vaikka miten paljon, meillä ja maailmalla.

- Pistää miettimään. Jos viisaus jalostuu entisestään vanhenemisen myötä, niin eiköhän se tee sitä meillä kaikilla. Sillä naapurin mummolla, ja sillä jo ikäihmistyökaverilla. Kyllä! Tjaa, riippuu nyt toki ihmisestä. Viisaus karttuu kun sitä kartuttaa. Kuuntelee muita ihmisiä, lukee, harjoittaa osaamisaluettaan edelleen. Ihan kuin se fyysinen kuntokin karttuu kun sitä kartuttaa. Ja mielen hyvinvointi niin ikään.

Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Jospa me ikääntyvät erityisherkät koitetaan löytää niitä kaikkein parhaita ominaisuuksiamme, ja käyttää niitä. Saa keskustella syvällisiä, mutta ei muita neuvomalla silloin kun neuvoja ei haluta.. Omat rajat on hyvä pitää, siinä tekemisessä, että jaksaa. Sillä opettaa muitakin, omalla esimerkillään. Aisteistaan muuten saa nauttia täysillä, se tekee niiin hyvää; kahvin tuoksu, metsän tuoksu, tai viljapellon. Kaikki tuo huumaavan kaunis luonto ja mikä on kohta taas ihan erityisenä väriloistona ympärillämme. Luonnon äänet, musiikki  ja muut kaikki ihanat äänet. Herkistä korvista on toden totta iloakin. Nautin itse syysiltoina myös  ASMR:stä. Ne pienet äänet kutittavat korvia ihanasti. Pienet asiat ovat helpolla saavutettavissa, voimaannuttavat ja auttavat jaksamaan.

Tämä maailmanaika tarvitsee paitsi viisaita niin ihan erityisesti empaattisia, myötätuntoisia ihmisiä. Meitä erityisherkkiä. Empatiaa saa käyttää suruttomasti, rajattomasti, kaikkialla, syteen tai saveen, niin rohkeasti käyttää. Rohkeasti herkkänä näyttää ja käyttää.

Nimittäin niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. 'Huudetaan' siis ystävällisesti, empaattisesti, arvostavasti, rakastavasti. Ja metsä vastaa samalla mitalla.
Näinköhän? - Mitäpä ajattelet vertaiseni ikääntyvä erityisherkkä?

Merja Korpisaari

HSP kokemusasiantuntija, keskusteluryhmän vetäjä

Luen myös sarjan aiemmat blogipostaukset:

Erityisherkkä ikääntyy.

Erityisherkkä ikääntyy. Elonsiivous.

Erityisherkkä ikääntyy. Keho ja mieli.

 

Lue myös Lauran kirjoitus Mieleenpainuvasta kesästä.

 

 💙💙💙

 

 

Sisäistä päänsilitystä

 

Viime aikoina olen pohtinut paljon sisäisen puheen merkitystä. Tuossa eräänä aamuna havahduin kahvia hörppiessäni näkökulmaan aiheesta, jota en ole aiemmin tullut niin ajatelleeksikaan.

Tuijottelin ulos vanhan kotitalomme ikkunasta, rapsuttelin pöydällä pötköttelevää Pilli-kissaa (kyllä, meillä saa kissat olla pöydällä...) ja höpöttelin sille kaikenlaista hellittelevää supatusta. Kuten aina.

Hukutan kissani hellyyteen, haleihin ja pusuihin. Juttelen niille aina (paitsi, jos on oltu tuhmia) rakastavasti ja lempeydellä. Voin sanoa, että “mami rakastaa” vaikka sata kertaa päivän aikana, eikä se koskaan tunnu mitenkään liioittelulta.

Ihmisille onkin sitten paljon vaikeampaa osoittaa yhtä varauksetonta lämpöä. Saati itselle. Se tuntuu olevan huomattavasti vaikeampaa. Ainakin minulle. Ajattele, jos voisimme hitusenkin siitä rakkaudesta kohdistaa itseemme ja siihen, miten itseämme puhuttelemme! Se voisi tehdä ihmeitä. 

Liian usein herkkä kokee riittämättömyyden, erilaisuuden ja ulkopuolisuuden tunteita. Vaadimme liikaa itseltämme ja kun emme kykene täyttämään omia tai muiden meille asettamia odotuksia, seuraa siitä itsesyytöksiä ja pettymyksiä. Nuhtelemme ja arvostelemme itseämme. Päänsisäinen puheemme on armotonta.

Yhtä kaikki, jokainen, jolla on ilo ja onni saada elää yhdessä lemmikkinsä kanssa tietää, miten valtavan suuri merkitys sen (hänen) olemassaolo on arjessa, niin iloissa kuin suruissa. Saamme aitoa ja hyväksyvää läsnaoloa. Kelpaamme juuri sellaisena kuin olemme. Terapioimme toinen toisiamme. Ja se on valtavan tärkeää.

Voisimmeko joskus myös samalla, kun silittelemme kissan suloisen pehmoista turkkia sulkea silmämme ja ajatella samalla silittävämme itseämme lempeästi ja myötätuntoisesti? Olemme sen ansainneet.

Lämpöisin terveisin,

Pia-Maria Ahonen

(Catrovert = viihtyy paremmin kissojen kuin ihmisten parissa)

PS. Sydänlämpöinen kiitos mahdollisuudesta jakaa ajatuksia Rohkeasti herkkä -blogiin! Olen 45-vuotias herkkä, kolmen kissalapsen äiti, vaimo ja vanhan talon asukas. Toteutan omassa työssäni, pienessä Balanssia-yrityksessäni palveluitani herkkyyden ehdoilla; sitä kunnioittaen ja arvostaen sekä haasteet tiedostaen.

Lisää ajatuksiani voit lukea Balanssia Erityisherkän Elämään -blogistani: https://www.balanssiapia.fi/posts.