Lepopäivät kunniaan

 

Viime kesänä löysin tekstin, jonka olin kirjoittanut lukioikäisenä englannintunnilla. Kerroin siinä, miten oli kohdannut suuren surun ja ollut sen jälkeen lähes kaksi viikkoa kipeänä. En muistanut sairastumistani, mutta muistin hyvin ne tunteet. Olin ollut todella rakastunut lahjakkaaseen nuoreen mieheen. Nyt tämä romanttinen tuleva taiteilija oli mennyt naimisiin 18-vuotiaana ensirakkautensa kanssa. Olin aivan musertunut ja tunnetta vielä vahvisti pettymys itseäni kohtaan.

Minä, normaalisti rohkea ekstrovertti, en ollut koskaan uskaltanut sanoa sanaakaan ihailuni kohteelle, vaikka tilaisuuksia oli ollut monia. Joka kerran kohdatessani hänet jäädyin totaalisesti, vaikka olin opetellut vuorosanatkin etukäteen ulkoa ja päättänyt lukemattomat kerrat, että tänään avaan suuni.

Mietin myötätunnolla nuorta, erityisen herkkää itseäni. Meille herkille on tyypillistä stressaavissa ja jännittävissä tilanteissa jäätyä, kun taas, ei-niin herkät joko taistelevat tai pakenevat. (Mitähän olisikaan tapahtunut, jos olisin uskaltanut jutella tälle minut täysin hurmanneelle nuorelle miehelle?)

Nykyisin tiedän jo, että reagoin pitkäkestoiseen ja voimakkaaseen stressiin sekä negatiivisiin tunnetiloihini sairastumalla, joten oli luonnollista, että tulin tuolloinkin kipeäksi särkyneen sydämeni vuoksi. Mieleeni nousi myös muistoja siitä, miten vielä kotona asuessani luin niin usein Lääkärikirjaa, että äitini hermostui ja sanoi piilottavansa kirjan minulta. Etsin varmaan selitystä erilaisille oireille, joita herkässä kehossani oli.

Onneksi olen ollut viimeiset kymmenen vuotta tietoinen erityisherkkyydestäni, mikä on vaikuttanut kokonaisvaltaisesti elämääni.

Valmistuin joulukuussa 2014 musiikin- ja luokanopettajan työni ohessa elämäntaitovalmentajaksi ja kuulin silloin ensimmäistä kertaa erityisherkkyydestä. Joululomalla luin Elaine N. Aronin kirjan Erityisherkkä ihminen. Keväällä 2015 pääsin Heli Heiskasen erityisherkkyyskurssille, mikä vahvisti sen tiedon, että olen geneettisesti, hermostollisesti erityisen herkkä.

Kurssi oli elämääni mullistava. Niin moni asia sai selityksen. Ymmärsin, etten voi jatkaa enää opettajan työssä, jossa oli paljon herkälle kuormittavia tekijöitä. En halunnut, että kärsisin jatkuvista terveyden ja jaksamisen haasteista, joita minulla oli ollut enemmän kuin tarpeeksi. Halusin vihdoin voida hyvin!

Muutaman vuoden päästä kurssista minulla oli iso nippu keinoja pitää elämäni tasapainossa kuormituksen ja levon suhteen. Olin myös löytänyt tavat auttaa ihmisiä uupumatta enää itse. Irtisanouduin virastani ja minusta tuli päätoiminen yrittäjä. Löysin itselleni merkityksellisen ja arvojeni mukaisen tavan elää.

Heli Heiskasen erityisherkkyys kurssilla opin monia asioita, jotka vein käytäntöön. Kerron tässä blogissa yhdestä tärkeimmästä keinosta pitää huolta itsestään.

Erityisherkkänä tarvitset yhden päivän viikossa lepo-/palautumispäiväksi.

Kun nyt muutosvalmentajana puhun lepopäivän pitämisen tärkeydestä, monet pyörittävät päätään ja sanovat, ettei onnistu. Silloin suosittelen, että pidä kaksi puolikasta lepopäivää, mutta älä enää luovu oikeudestasi palautumiseen.

Lepopäivä voi olla vaikka pyjamapäivä. Se vietetään kokonaan yöpuvussa ja aamutakissa. Tehdään kaikkea, mikä tuntuu hyvältä. Katsotaan koko päivän Netflixiä tai luetaan lempikirjaa. Uloskaan ei tarvitse lähteä, jos ei huvita. Ei vaikka joku sanoisi, että raitis ilma tekee hyvää.

Tärkeää on muistaa tasapaino. Tarvitsetko iloa vai rauhaa? Aktiivisuutta vai lepoa? Jos olet arkisin passiivinen työsi tai opiskelusi vuoksi, silloin aktiivinen palautumispäivä voi antaa tarvittavaa vaihtelua. Voit viettää sen perheen, ystävien tai vaikka eläinten kanssa. Kuljeskella metsässä tai nauttia taide-elämyksistä.

Äläkä vain anna syyllisyyden pilata lepopäivääsi! Huomaat kyllä jo seuraavana aamuna, oletko saanut palautua itsellesi sopivalla tavalla. 

Jos aluksi tuntuu oudolta viettää joka viikko kokonainen päivä levolle omistettuna, niin lupaan, että kun pääset tarpeellisen laiskottelun makuun, se muuttuu koko ajan helpommaksi. Alat ehkä huomaamaan, miten paljon on asioita, joita tarvitsee tehdä vain puolivaloilla tai ei ollenkaan. Mekin asuimme neljä ja puoli vuotta nykyisessä kodissamme ennen kuin pesimme ikkunat. Pari viikkoa ihailin kättemme työtä, mutta nyt ne ovat taas yhtä likaiset kuin aiemminkin.

Ajattelenkin usein kaiholla aikaa, kun sunnuntaina kaupat (ja lähes kaikki muutkin paikat) olivat kiinni. Muistatteko vielä sen ajan? Lapsuuden perheeni yhteinen kiireetön aika alkoi jo lauantai-iltana saunomisella ja jatkui sunnuntai-iltaan asti. Tuohon aikaan kukaan ei puhunut loppuun palamisista. Itsekin olin lapsena hyvin aktiivinen, mutta koska viikonloput rauhoitettiin, niin en muista koskaan olleeni kovin väsynyt.

Valmentajan työni ansiosta ymmärsin, että yksi syy siihen, miksi olin aiemmin niin usein sairaana, oli se, etten suonut itselleni mahdollisuutta oikeaan lepoon. En tiennyt, että olen erityisherkkä enkä tiennyt, mitä stressi on ja miten paljon  erityisherkkänä siitä pitäisi palautua. Halusin aina tehdä asiat niin hyvin kuin mahdollista (ja vieläkin paremmin),auttaa ja tukea muita niin työssä kuin  vapaalla.

Sairastuminen oli ainoa tapa kehon (ja mielen) pysähtyä. Aina sairautta ei kuitenkaan aiheuta bakteeri tai virus. Palkkatyössä vielä ollessani pahinta olikin soittaa esimiehelle ja kertoa olevansa sairas, vaikka minulla ei ollut nuhaa, kuumetta eikä oikein mitään sellaista, johon olisi löytynyt diagnoosia.

Herkkä kehomme voi tuottaa erityisherkille sairaudenkaltaisia oireita, kuten kuumeen tunnetta (vaikka mittari näyttää, ettei kuumetta ole), sydämen sykkeen nousua, erilaisia särkyjä ja valtavaa väsymystä. Aluksi mainitsinkin siitä, että stressissä erityisherkkä useimmiten jäätyy, minkä vuoksi lihakset eivät pääse rentoutumaan. Jo tämä yksistään voi aiheuttaa pitkäkestoista kipua kehoon.

Suosittelen kuitenkin aina lääkärissä käyntiä, mutta jos senkään jälkeen mitään selittävää syytä, oireiden takana voi olla erityisherkkyys ja liian painava stressikuorma suhteessa palautumiseen.

Kokemukseni mukaan erityisherkät eivät kuitenkaan jää helposti pois töistä, vaikka eivät olisi työkuntoisia. Itsekin tunsin syyllisyyttä useista sairastumisistani. Muistan, miten eräs hyvinvointialalla toimiva mies opetti minulle armollisuutta sanomalla: Siksihän me maksamme veroja, että voimme olla sairaslomalla.

Ole siis terveesti itsekäs ja itsekkäästi terve.

Laita hyvinvointisi ykkösasiaksi pienillä muutoksilla. Kun erityisherkkä voi hyvin, hän on mitä parhain ystävä, työkaveri ja perheen jäsen. Mutta ennen kaikkea, on sinun oikeutesi nauttia elämästä ilman turhaa stressiä, nauttia elämän kaikista väreistä niin kuin vain erityisherkkä pystyy. Yhden lepopäivän pitämisestä joka viikko voi aloittaa (jos et vielä tee näin).

Millainen olisi sinun täydellinen lepopäiväsi?

Heli Väisänen

Kirjoittaja on erityisherkkien terveyteen ja hyvinvointiin erikoistunut muutosvalmentaja. 

Tutustu lisää visiosi.fi

Helin seuraava kurssi on 26.-28.9. Valamossa. Siihen mahtuu vielä muutama osallistuja mukaan. Katso lisää tästä: Kukoista herkkänä työssäsi 9/2025

Kurssi pidetään Valamon luostarin pihapiirissä, mutta se ei ole sisällöltään hengellinen. Kurssiohjelmaan sisältyy kuitenkin mahdollisuus osallistua jumalanpalveluksiin, mikäli niin haluaa.

Sylvin tarina

 

Itsensä toteuttaminen merkitsee, että ihmisen on uskottava enemmän sitä, mitä hän sisällään aavistaa, kuin mitä muut sanovat oikeaksi.”

– Sylvi-Sanni Manninen

Sylvi-Sanni Manninen syntyi 17. toukokuuta vuonna 1914 Liperissä, kahdeksanlapsisen perheen toiseksi nuorimpana lapsena. Hänen isänsä rovasti Salomon Manninen kuoli Sylvin ollessa vasta yksivuotias. Nuori leski Roosa Manninen jäi yksin elättämään perhettään.

Sylvi vietti varhaislapsuutensa äitinsä sukutilalla Liperin Päivilässä pikkusiskonsa Hilkan, mummonsa ja kahden serkkupojan kanssa. Äiti asui koulua käyvien lastensa kanssa Joensuussa.

Päivilässä lasten elämä oli villiä ja vapaata. Kun Sylvi aloitti koulunsa Joensuussa, hän ei osannut monia niistä taidoista, joita tytöiltä tuolloin odotettiin. Luokan tytöt saattoivat kokoontua hänen ympärilleen kuiskimaan: ”Ei osaa sitäkään kästyötä tehdä!” Pikku-Sylvi ei aivan tarkalleen tiennyt, mitä ne ”kästyöt” ovat. Joskus oli poikiakin ihmettelemässä: ”Ei edes kirjojaan revi?!” Sylvi ihmetteli hiljaa itsekseen, miksi olisi pitänyt repiä. Vapaana kasvaneena hän saattoi puhua pulputtaa silloin kun olisi kuulunut olla hiljaa, mutta oli tunnollinen ja ennen kaikkea tiedonjanoinen. Hän rakasti oppimista ja kouluvuosinaan hämmästytti opettajia loputtoman tuntuisella luettujen kirjojen listallaan.

Ylioppilaaksi Sylvi kirjoitti Joensuun yhteiskoulusta vuonna 1933. Oppikoulun jälkeen hänelle ehdoteltiin niin opettajaseminaaria kuin maatalouskoulua. Hänellä oli kuitenkin palava halu päästä opiskelemaan estetiikkaa. Helsingin yliopistoon pääsi helposti, mutta opiskelujen rahoittaminen ilman tukia oli täyttä työtä. Vuosikaudet Sylvi työskenteli konekirjoittajana opiskelun ohella.

Vuonna 1942 Sylvi avioitui itseään huomattavasti vanhemman Onni Honkavaaran kanssa. Elämästä tuli helpompaa, sillä aviomies tuki lahjakasta vaimoaan ja kannusti häntä luomaan omaa uraa tutkijana.

Kun Sylvi halusi suorittaa teoreettisesta filosofiasta laudatur-oppimäärän, hän marssi professori Eino Kailan puheille. Kailalle oli uutta, että nainen opiskelisi niin vaativaa oppiainetta, mutta hän antoi kuitenkin kirjallisuutta, josta Sylvin tuli laatia kirjallinen esitelmä. Kun Sylvi tuli kuulemaan tuomiotaan, Kaila antoi jo tunnustustakin: ”niin, kyllä te ajatella osaatte”.

Teoreettisen filosofian lisäksi Sylvi suoritti nopeassa tahdissa valmiiksi laudatur-opinnot estetiikasta, valtio-opista ja sosiologiasta. Myöhemmin hän suoritti psykologian laudatur-oppimäärän ja alkoi tehdä väitöskirjaa. Psykologian laudatur-tenttien suorittamisesta Sylvi on kertonut, kuinka hän veti sängyn keskelle huonetta, pinosi tenttikirjat viereen ja alkoi lukea. Ensin hän luki kirjan ajatuksella ja alleviivaten, sitten vielä alleviivaukset vähintään kerran. Hyvin sujuneen tentin jälkeen hän soitti kaupungilta kotiin: ”Piäsin!”. Kotona Sörnäisten Kustaankadulla häntä odotti juhlavalaistus ja illallinen.

Vuonna 1950 Sylvi Honkavaara väitteli psykologian alalta tohtoriksi ensimmäisenä suomalaisena naisena. Jo opintojensa aikana hän oli alkanut tehdä omaa tutkimustyötä. Kun hän esitteli tutkimuksiaan Eino Kailalle, tämä tyrmäsi ne. Kaila oli sekä teoreettisen filosofian että psykologian professori ja niin suuri auktoriteetti, että Sylvi tunsi uransa tutkijana päättyneen Suomessa siihen. ”Mie varmaan tuhoudun”, hän totesi epätoivoisena. Silloin ulkomaalainen nuorimies tarttui hänen käteensä, katsoi kämmenen viivoja ja sanoi: ”Ei, ette te tuhoudu. Teillä on edessänne loistava tulevaisuus!”

Vuonna 1953 Sylvi lähti tutkijaksi Lontoon yliopistoon. Kolmen vuoden aikana hän kehitti herkkyyttä mittaavan väri–muoto-havaintotestin. Hän oli jo opiskeluaikanaan Helsingissä päättänyt, että jonain päivänä nitistäisi Rorschachin musteläikkätestin. Sylviä loukkasi yleinen tulkinta, että väriin reagoiminen merkitsisi henkistä tasapainottomuutta. Testiinsä perustuen Sylvi nimitti löytämäänsä yliherkkää ihmistyyppiä väri-ihmisiksi, englanniksi color reactor. Hän käytti myös käsitteitä yliherkkä ja hypersensitive.

Lontoosta Sylvi muutti Bostoniin ja työskenteli vuoden Harvardin yliopistossa. Ulkomailla asuessaan ja julkaistessaan tieteellisiä artikkeleita hän käytti nimeä Sylvia Honkavaara. Englantilaisten ja amerikkalaisten oli nimittäin vaikea mieltää, että Sylvi olisi naisen nimi.

Harvardin jälkeen Sylvi jäi vielä viideksi vuodeksi Bostoniin, mutta vaihtoi Brandeisin yliopistoon. Hänellä ei ollut apurahaa, joten hän työskenteli samanaikaisesti paikallisessa mielisairaalassa hoitajana. Sairaalan olot olivat karut, mutta siellä syntyivät hänen kenties tärkeimmät tutkimuksensa ja havaintonsa. Samalla syntyi satukokoelma Viinipuu. Sen sadut ovat vertauskuvallisia aikuisten satuja, ja ne on kirjoitettu erityisesti herkille ihmisille.

Vuonna 1961 Sylvia Honkavaara julkaisi tieteellisen monografian ”The Psychology of Expression – Dimensions in Human Perception”. Se perustui niille samoille tutkimuksenaluille, joiden takia suomalaisen tiedeyhteisön ovet olivat aikoinaan sulkeutuneet. Teos sai maailmalla hyvät arvostelut, erityisesti kiiteltiin nerokkaita tutkimusasetelmia.

Brandeisin jälkeen Sylvi asui välillä Suomessa, mutta lähti vielä vuodeksi Yhdysvaltoihin, tällä kertaa Kalifornian yliopistoon. Suomeen palattuaan Sylvi keskittyi ylläpitämään Päivilän tilaa Hilkka-siskonsa kanssa ja alkoi ottaa luokseen avohoitopotilaita. Potilaat osallistuivat tilan töihin, kukin kykyjensä mukaan, ja olivat kuin osa perhettä. Muuta perhettä Sylvillä ei ollutkaan. Aviomies oli kuollut Sylvin asuessa ulkomailla, ja omia lapsia Sylvi ei ollut koskaan halunnut.

Vuonna 1972 Sylvi nimitettiin taidepsykologian dosentiksi Joensuun korkeakouluun. Niiltä ajoilta hänet muistetaan spontaanina ja innostavana luennoitsijana, joka sai opiskelijansa ajattelemaan ja keskustelemaan. Sylvi kuitenkin koki yliopistomaailman rajoittavana ja päätti keskittyä kokonaan omaan tutkimustyöhönsä. Hän perusti Väri-Instituutti ry:n, jota tosin ei koskaan rekisteröity. Patentti- ja rekisterihallitus piti yhdistyksen nimeä harhaanjohtavana, jolloin Sylvi totesi Päivilän Väri-Instituutin olevan olemassa ilman rekisteröintiäkin.

Väri-Instituutti oli saanut alkunsa jo 1960-luvulla Bostonissa. Siellä se oli toimintaryhmä, joka kokosi herkkiä ihmisiä yhteen ja auttoi heitä tunnistamaan oman ominaislaatunsa. Amerikassakaan se ei toiminut varsinaisena instituuttina, amerikkalaiset vain rakastivat tuollaista virallisuutta. Osoitteena oli postilokero ja toimintana niin puistopiknikeitä kuin kirkkokonserttien järjestämistäkin.

Suomessa Sylvi jatkoi Väri-Instituutin toimintaa erityisesti julkaisutoiminnan muodossa. Omakustanteitaan hän julkaisi nimellä Sylvi-Sanni Manninen, ja otti tyttönimensä Manninen virallisestikin sukunimekseen. Tieteellisiä aiheita käsittelevien kirjasten lisäksi Sylvi-Sanni julkaisi vuonna 1985 omakustanteena aikuisten satukokoelman ”Helmikauppias ja muita kertomuksia”. Vuonna 1999 Sylvi-Sanni Manninen julkaisi pääteoksensa ”Outolintu, erilainen – Tutkimusraportti yliherkästä väri-ihmisestä muotojen yhteiskunnassa”. Vielä vuonna 2006 ilmestyi kirja ”Ihmisen monet todellisuudet”.

Vuosikymmenten aikana lukuisat vieraat löysivät tiensä Päivilään. Viimeiset avohoitopotilaat lähtivät vuosituhannen vaihteen tienoilla, mutta senkin jälkeen Päivilä oli avoinna vieraille. Sylvi valoi kävijöihin ja soittajiin aina luottamusta siitä, että mahdollisesta ulkopuolisuuden kokemuksestaan huolimatta he ovat hyviä juuri sellaisina kuin ovat ja että ihmisen on tärkeintä kuunnella omaa sisintään ja toteuttaa itseään. Omasta kokemuksestaan Sylvi tiesi, että elämä vaatii ponnistelua, mutta myös palkitsee.

Sylvi eli suvulleen tyypillisesti vanhaksi ja kuoli äkillisesti 22. tammikuuta 2009. Hän toteutti pitkäaikaisen unelmansa perustamalla Päivilän sanktuarin säätiön jatkamaan elämäntyötään herkkien ihmisten ymmärtämiseksi ja tukemiseksi.

Kirjoitus on julkaistu Päivilän sanktuarin luvalla ja se löytyy myös heidän verkkosivuiltaan.

Kirje itselleni joidenkin vuosien takaa

 

"Hei sinä ihana!

Muistatko sen, kun yhtenä kesänä useita vuosia sitten ajoit lämpimässä kesätuulessa jopolla? Linnut lauloivat ja mielesi oli hetken aikaa tyyni ja valoisa. Muistatko kun ajattelit, että elämä on oikeastaan aika hyvää ja kaunista? Valo – se alkoi välillä kurkistella elämäsi raoista. 

Se valo alkoi kasvaa ja vallata yhä enemmän tilaa sinussa. Löysit omannäköisemmän tapasi elää ja nauttia kustakin hetkestä. Opit useammin luottamaan elämän kantokykyyn – siihen, että se kuljettaa sinut kyllä tästä eteenpäin, olihan se tuonut jo tähänkin saakka. 

Olet tätä lukiessasi enemmän oma itsesi kuin koskaan. Et pyytele enää anteeksi erityisherkkyyttäsi; se ei teesinusta huonompaa tai heikompaa.  Se on yksi merkittävä osa sinua. Osa, joka vaatii sinua huolehtimaan palautumisesta, kuuntelemaan itseäsi, viettämään aikaa yksin ja samalla saa sinut innostumaan, tekemään tarkkoja havaintoja, olemaan läsnä ja tunneyhteydessä.

Tänä päivänä osaat todeta itsellesi: on ihanaa, et on sellainen tyyppi kuin sä!"

Harjoitus: Kirjoita itsellesi kirje esimerkiksi 1, 3 tai 5 vuoden päähän; miltä elämäsi silloin näyttää? Mitä tämänhetkisiä haasteita olet ratkaissut? Mikä kaikki on hyvin? Miten muutos näkyy?

~~~

SunAskeleita | Heli Heikkilä
�� Kirjoitan lisää herkkyydestä, jaksamisesta ja rajojen löytämisestä Instagramissa: @sun.askeleita

Erityisherkkä ihminen ja burnout: kansainvälinen tutkimus (Esther Bergsma)

 

(Alkuperäinen englanninkielinen blogikirjoitus (9.1. 2019): HSP and burnout: international reserch)

Tasapainoinen päätöksentekokyky, luovuus ja empaattisuus ovat ominaisuuksia, joita jokainen organisaatio toivoo työntekijöiltään. Tiesitkö, että yhteiskunnassamme on huomattava määrä ihmisiä (20 %), joilla on nämä ominaisuudet jo syntymästä lähtien? He eivät kuitenkaan voi hyvin työpaikalla ja ovat alttiita stressille ja työuupumukselle? Nämä 20 % ovat erityisherkkiä (HSP).

Mikä saa nämä pätevät henkilöt sairastumaan ja uupumaan? Kuinka voimme parantaa heidän työolosuhteitaan, jotta tiimit ja organisaatiot voivat hyötyä heidän synnynnäisistä ominaisuuksistaan?

Vastatakseni näihin kysymyksiin tein kansainvälisen tutkimuksen. Yli 5500 erityisherkkää osallistui kyselyyni herkkyydestä ja työstressistä. Alankomaissa 1500 osallistujan voimin alkanut kysely löysi pian tiensä erityisherkkien luo ympäri maailmaa, 20 eri maassa. Se jopa käännettiin seitsemälle kielelle; espanja (Karina Zegers de Beijl), portugali (Rosalira de Oliveira), norja (Lian Kirksæther), suomi (Suomen HSP-yhdistys), italia (Susanne De Munck Mortier) ja venäjä (Anastasia Dedyukhina).

Tulokset olivat järkyttäviä.

Tutkimus

Osallistujia pyydettiin vastaamaan 30 kysymykseen herkkyydestä, muista ominaisuuksista, työympäristöstä, ylivoimaisista tilanteista ja työuupumuksesta. Kymmenellä maalla oli riittävästi vastaajia erojen vertailuun. Alankomaat (koordinaattorina aloitteentekijä Esther Bergsma), Espanja (koordinaattorina Karina Zegers de Beijl), Brasilia (Rosalira de Oliveira), Norja (Lian Kirksæther), Suomi (Suomen HSP-yhdistys), Italia (Susanne De Munck Mortier), Venäjä (Anastasia Dedyukhina), Yhdysvallat (Jacquelyn Strickland), Ruotsi ja Tanska (molemmat koordinaattorina Ilse Sand).

Muita osallistujamaita olivat: Kanada, Trinidad ja Tobago, Islanti, Australia, Iso-Britannia, Sveitsi, Saksa, Itävalta ja Belgia.

Vaikka pystyimme analysoimaan eroja, havaitsimme, että herkkyyden piirre koetaan melko samalla tavalla eri maiden erityisherkkien keskuudessa. Myös työelämän mieltymykset näyttävät hyvin samankaltaisilta. Pieniä eroja on, ja osa niistä voidaan selittää maan taloudellisella tilanteella. Vauraiden maiden terveysalan ammattilaiset arvostavat enemmän merkityksellistä työtä uramahdollisuuksiin verrattuna. Vähemmän vauraiden maiden terveysalan ammattilaisilla on puolestaan samat mieltymykset: merkityksellinen työ on tärkeämpää, mutta uramahdollisuudet seuraavat tiiviisti perässä.

Erityisherkkyys näytetään koettavan samalla tavalla kaikkialla maailmassa.

Kaikki kyselylomakkeet analysoitiin sen perusteella, olivatko ihmiset erityisherkkiä vai eivät. Vastaajat, jotka eivät ilmoittaneet prosessoinnin syvyyttä tai emotionaalista herkkyyttä, poistettiin vastausryhmästä.

Mitä on erityisherkkyys?

Erityisherkkyys on synnynnäinen ominaisuus, jota kokee noin 20 % maailman väestöstä. Ominaisuutta tutki tohtori Elaine Aron. Hän antoi sille tieteellisen nimen sensory processing sensitivity ("aistitiedon prosessoinnin herkkyys").

Erityisherkät ihmiset ovat yleensä tietoisempia hienovaraisista aistimuksista ja havainnoista ja käsittelevät tätä tietoa syvällisemmin. Erityisherkkänä ihmisenä saatat olla tietoisempi ympärilläsi olevasta melusta, äänistä ja valoista. Saatat tuntea vieressäsi olevan henkilön tunteet ja reagoida näihin tunteisiin voimakkaammin kuin muut. Tätä hienovaraista tietoa, jota muut eivät ehkä edes huomaa, käsitellään syvällisemmin. Erityisherkkien aivojen tutkimus (jonka ovat tehneet Bianca Acevedo ja Elaine Aron sekä kollegat) osoittaa, että useammat aivojen osat ovat aktiivisia verrattuna ei-herkkien ihmisten aivoihin. Tämä viittaa siihen, että erityisherkkien aivoissa on paljon yhteyksiä. Tämä mahdollistaa eri aivotoimintojen vuorovaikutuksen.

Näistä tutkimuksista olemme oppineet, että erityisherkät ihmiset pyrkivät pysähtymään ja tarkistamaan tilanteen uusissa tilanteissa: he tarvitsevat aikaa tiedon käsittelyyn ennen reagointia. Lisäksi he ovat tietoisia omasta ja toisten näkemyksistä monella tasolla. Ja he sovittavat toimintansa kaikkien asianosaisten etujen mukaiseksi. Kutsun tätä optimaalisen vaihtoehdon kunnianhimoksi.

Miksi on niin tärkeää tietää tästä ominaisuudesta työpaikalla?

Yhteiskunnassa, jossa spontaanius ja nopea päätöksenteko ovat etusijalla, herkkien ihmisten kykyjä aliarvostetaan. Viisas, tietoon perustuva ja tasapainoinen päätöksenteko on herkän ihmisen vahvuus. Kukapa ei haluaisi tällaisia työtovereita? Tällainen päätöksenteko vie kuitenkin aikaa ja energiaa. Siksi kaikilla ei ole tällaista syvällistä prosessointikykyä.

Biologi Wolfin mukaan eläinkunnassa varovaisempi lähestymistapa uusiin tilanteisiin on olemassa 20 prosentilla, kaikilla lajeilla. Alle 20 prosentin osuus tarkoittaisi, että ryhmissä ei monikaan eläin selviäisi vaarallisista tilanteista. Jos kuitenkin yli 20 prosenttia eläimistä on varovaisia, ne saattavat kuolla nälkään – eivätkä ole tarpeeksi rohkeita löytämään uutta ruokaa.

Uskon, että erityisherkkien (HSP) kyvyt ovat aivan yhtä tärkeitä yhteiskunnallemme kuin rohkeampien ja nopeimpien 80 prosentin. Itse asiassa olen vakuuttunut siitä, että pidämme toisemme tasapainossa. Mutta tämä tasapaino on vaarassa. Erityisherkät henkilöt eivät pysty tekemään osaansa. Työympäristö vaatii veronsa.

Tasapaino on vaarassa

Uupumus
Yksi järkyttävimmistä tutkimukseni tuloksista on niiden ihmisten määrä, jotka ovat kokeneet työuupumusta. Yleisesti Alankomaissa 15 prosentilla kaikista työntekijöistä on tai on ollut sellainen. Tutkimukseni osoitti, että hollantilaisten HSP:iden keskuudessa tämä luku on 57 prosenttia. Yli puolet! Kansainvälisesti tämä luku on vielä suurempi.

75 % HSP:istä ilmoitti kokeneensa työuupumusta

Kaikista 5500 tutkimukseemme osallistuneesta HSP:stä 75 % ilmoitti kokeneensa työuupumusta. Tämä on itse ilmoitettua, ja siinä, mitä pidetään työuupumuksena, saattaa olla eroja. Mutta joka tapauksessa: nämä ovat järkyttäviä tuloksia. Kolme neljästä HSP:stä on kokenut työuupumusta jossain vaiheessa elämäänsä. Tämä korkea prosenttiosuus on merkki siitä, että HSP:illä on vaikeuksia suoriutua hyvin nykyisessä työympäristössä.

Tutkimuksemme antaa hyvän näkemyksen työstressin syistä, seurauksista, henkilökohtaisista kamppailuista ja paremman työympäristön tarpeesta.

Uskon, että löydökset auttavat erityisherkkiä ihmisiä ymmärtämään itseään paremmin, mikä mahdollistaa heidän potentiaalinsa saavuttamisen. Esimiehet voivat käyttää havaintoja luodakseen työpaikan, jossa erityisherkät ihmiset pystyvät antamaan parhaansa. On sääli, että hukkaamme kykyjä, vaikka sen voi estää niin helposti.

Esther Bergsma

Drs Esther Bergsma (1972) on kirjailija, tieteellinen tutkija ja herkkyyksien asiantuntija. Hän teki tämän kansainvälisen tutkimuksen lisätäkseen tietoisuutta erityisherkkyydestä sekä erityisherkkien henkilöiden että heidän työtovereidensa ja esimiestensä keskuudessa. Esther perusti Hoogsensitief.NL:n luodakseen paikan erityisherkille henkilöille tavata toisiaan, oppia ja jakaa kokemuksiaan.

Esther Bergsman uusimpaan kansainväliseen tutkimukseen Erityisherkkien sosiaalisesta elämästä pääset vastaamaan suomeksi tästä. Mikäli annat sähköpostiosoitteesi kirja-arvontaa varten tai saadaksesi tietoa tutkimuksen edistymisestä, sitä ei yhdistetä vastauksiisi. Voit siis vastata joka tapauksessa täysin anonyymisti.

Herkän häpeä

Niin moni ajattelee herkkyyden merkitsevän heikkoutta, hankaluutta, ongelmia. Olenkin kirjoittanut jo aiemmin siitä, miten ei-herkät usein eivät ymmärrä mikä on homman nimi ja he tuumivat kyseessä olevan sairaus, vika tai muuten vain pelkkää kuvitelmaa.

Tällä kertaa haluaisin herätellä ajatuksia siitä, miten herkkä ihminen itseensä suhtautuu. Sanalla “herkkä” on meidän maailmassa edelleen vähän “heiveröisen yksilön” maine. Saati sitten, jos etuliitteenä on erityis-sana. Ja kukapa sitten haluaa sellaisen maineen kanssa elää?

Olen lukuisia kertoja törmännyt ihmisten kanssa tilanteeseen, jossa he kertovat haasteistaan, tavastaan reagoida, voimavaroistaan ja suhteestaan ympäristöön. Kaikki viittaa vahvasti kuvaukseen erityisherkästä ihmisestä. Ja lopuksi moni sanoo: “..mutta minä en kyllä tunnista olevani yhtään herkkä.” Kommentti on osoitettu varmuuden vuoksi minulle, etten vain tekisi ääneen mitään johtopäätelmiä.

Itse ajattelen, että tällainen henkilö todennäköisesti on sisäisesti työskennellyt aiheen parissa, tutkinut itseään. Hän on tunnistanut herkkyyden iloja ja haasteita itsessään, mutta ei ole valmis julistautumaan herkäksi kaiken kansan kuullen. Haluamme suojella itseämme kavalalta maailmalta ja se on ihan ymmärrettävää.

Toisaalta se, että emme ole avoimesti sellaisia, joita aidosti olemme, onko sekään lopulta hyvä asia? Jos tietoisuus ja sitä kautta ymmärrys ei kasva, tässä tapauksessa herkkyyden maailmasta, muuttuuko sitten ikinä mikään? Luulenpa, ettei.

Ja onko maailma sitten valmis vastaanottamaan tiedon herkkyydestä? On ja ei, jos minulta kysytään. Tein mielenkiintoisen havainnon herkkyyteen suhtautumisesta taannoin, kun minusta tehtiin juttu Anna-lehteen ujous- ja herkkyysaiheesta. Lue juttu tästä.

Osa kannusti, että olitpa rohkea, kun kerroit itsestäsi. Osa kehui kohteliaasti kuvia, muttei juttua, kun ei muutakaan keksinyt. Osa ei kommentoinut mitään, olivat lähinnä vaivautuneita. Aistin sen, että avautuminen sellaisista asioista, jotka eivät yleisesti ole mielletty vahvuuden merkeiksi, tulkitaan noloksi ja niitä pitäisi jotenkin salailla ja peitellä. On silkkaa hulluutta julistaa maailmalle, että ujostuttaa, jännittää, pelottaa.

Aivan kuin herkkyyden mukanaan tuoma tapa reagoida määrittelisi minut kokonaan ihmisenä. Aivan kuin minä en olisi mitään muuta.  Aivan kuin sitä ei voisi kääntää voitokseen ja vahvuudekseen, niin kuin lukuisia muitakin herkkyyden piirteitä.

Tämä on vaikea aihe, eikä tarkoitukseni ole arvostella ketään eikä kuvitella olevani yhtään sen fiksumpi kuin muutkaan. Minä olen valinnut kauan aikaa sitten avoimuuden polun. Se ei ole ollut helpoin tie kulkea ja olen saanut siipeeni lukuisia kertoja. Toisinkaan en ole silti osannut valita.

Se, että onko herkkä vai ei, on jokaisen oma asia. Jokaisella on oikeus suojella itseään. Jokainen saa valita vapaasti, miten avoimesti ja rehellisesti itsestään muille jakaa. Tärkeintä on rehellisyys itseä kohtaan.

Kirjoittaja on elämyshakuinen ambivertti, avoimesti herkkä Pia-Maria

Tutustu lisää: www.balanssiapia.fi