Maailma on kova paikka keijuille

 

Hän on hauras ja herkkä sielu. Hän haluaisi lähteä lentoon, paljastaa itsensä omana herkkänä itsenään ja tulla hyväksytyksi. 

Mutta häntä pelottaa. Maailma on kova paikka keijuille.

Hän räpyttelee pieniä läpikuultavia siipiään tahtoen nousta – samaan aikaan jalkojen paino vetää maata kohti. Keveys on uutta ja uusi pelottaa. Hän uskaltaa tuntea sitä yhä useammin, samalla kuitenkin miettien, mitä muut sanoisivat, jos tietäisivät. 

Että hänellä onkin siivet. Että hän on keiju.

Usko ja luottamus ovat tarpeen, jotta siivet nostavat ja kantavat. Vahvat ja jäntevät jalat, joiden voimaa hän ei ihan vielä itse ymmärrä, ovat kantaneet jo monen suon ylitse. Hän on aina uskonut olevansa heikko ja riippuvainen, ei ole nähnyt sisällään olevaa herkkyyttä voimana ja pystyvyytenä.

Matkan varrella siivet ovat kuitenkin lujittuneet; hän pysyy jo hetken ilmassa, kaarrellen perhosten kanssa. Hän nauraa silloin niin, että kyyneleet valuvat, maailma näyttää kauniilta ja mahdolliselta.

Jonain päivänä, ihan pian, hän lähtee vielä lentoon! 

Onhan hän keiju.

~~~

SunAskeleita | Heli Heikkilä

https://www.instagram.com/sun.askeleita/

Näkyväksi tuleminen - Rohkeasti herkkä

 

Olen niin paljon törmännyt puheisiin, että herkkyys olisi jotenkin hävettävää, jollain tapaa viallista. Niinhän monesti käy niille, jotka poikkeavat tavalla tai toisella valtavirrasta. Ne enemmistön edustajat tuumivat, että “onpa omituista porukkaa” ja herkät tämän ajatuksen vastaanottaessaan imevät sen itseensä kuin pesusieni. Näin sen täytyy olla. Olen outo ja erilainen.

No, mitäpä tämä sitten aiheuttaa? Liian moni omaksuu tämän erilaisuuden leiman otsaansa. Liian moni alkaa enemmän tai vähemmän tietoisesti suojella itseään ja rakentelee suojakuoria ympärilleen. He alkavat muovata käytöstään ja tapaansa toimia sellaiseksi, etteivät he erottuisi joukosta.

Sitten on harvempilukuisten joukko, jotka ovat rohkeasti herkkiä. Juuri sellaisia kuin he autenttisesti ovat. Ja ylpeitä siitä. He ovat oman tiensä kulkijoita. Muut saavat ajatella mitä lystäävät. He ovat sellaisia kuin ovat ja sallivat sen myös muille.

Kaikille ei ole suotu tätä rohkeuden lahjaa luonnostaan, mutta sitä voi pienin askelin alkaa itse kukin rakentaa osaksi itseään. Tämä vaatii paljon työtä. Se vaatii ymmärrystä herkkyydestä ja ymmärrystä itsestä. Itsemyötätuntoa, itsensä hyväksymistä ja rakastamista. Aika isoja teemoja. Ja tärkeitä. Voi ollakin kovin houkuttelevaa peruuttaa ja jatkaa vanhalla turvallisella mallilla, ajelehtia virran mukana vähin äänin.

Sinnikäs työ kuitenkin ihan varmasti kantaa hedelmää. Mikä ihana tunne, kun havaitset, miten paljon helpompaa onkaan hengittää, kun ei tarvitse jatkuvasti kantaa raskasta näyttelijän viittaa harteillasi. Ottakaa tai jättäkää. Tällainen olen. Juuri oikeanlainen. Ajattele!

Se, että on aidosti oma itsensä, ei tarkoita sitä, että pitäisi olla kaiken aikaa “takki auki” itsensä kanssa. On ihan hyvä oppia säätelemään ja suojelemaan itseään voimavarojensa mukaan. Rohkeasti herkän ei tarvitse rynnätä suin päin jyrkänteeltä alas, vaan voi rauhassa edelleen asennella turvaköyden ja varmistaa sen pariin otteeseen, jos siltä tuntuu. Kun tuntee itsensä, sisäinen rohkeuskin kasvaa kuin itsestään.

Ajattepa, jos kaikki olisivat sitä “valtavirtaa.” Miten tasapaksua ja tylsää se olisikaan! Siunattu erilaisuus! Kiitos siitä!

Kirjoittaja on elämyshakuinen ambivertti, hyvinvointialan yrittäjä ja nykyään rohkeasti herkkä, Pia-Maria Ahonen.

www.balanssiapia.fi

Rohkeasti ujo – Vapaasti herkkä

 

Sain ihanan ja jännittävän tilaisuuden olla Anna-lehden (15.5. nro 20/2025) haastattelussa jakamassa kokemuksiani ujoudesta ja herkkyydestä. Siitä intoutuneena jatkan aiheen parissa ja jaan sinulle hiukan tarkemmin omaa matkaani; millaisten mutkien ja kompurointien kautta minusta on tullut minä.

En ollut pienenä ujo. En alkuunkaan. Olin kovin reipas ja ulospäinsuuntautunut. Kiitos siitä kuuluu turvalliselle ja kannustavalle kasvuympäristölle. En sännännyt suin päin uuteen, tarkkailin hetken ja muodostin oman näkemykseni aiheesta ja sitten sitä mentiin. Vasta, kun menin “ihmisten ilmoille” omasta lintukodostani, missä sain elää vapaana kuin taivaan lintu ja villinä kuin metsän peikko, iski totuus vasten kasvoja. Tällainenko maailma oli? Tällaistako minulta odotetaan? Miksi? 

Yhtäkkiä minun odotettiin olevan niin kuin muutkin. Mutta en ollut. Olin oma itseni, ainutlaatuinen ja ihana ihmisen alku. Ajattelin, että minusta voi tulla ihan mitä vain ja voisin tehdä elämässäni ihan mitä vain.

Ja sitten kaikki lässähti. Löysin itseni arvioimisen, vertailun ja tasapäistämisen karusta koulusta. Opin tuntemaan häpeää, kun epäonnistuin tai kun en tullut valituksi joukkueisiin ensimmäisten joukossa, tai kun kaverilla oli uusimman muodin mukaiset vaatteet ja lelut. Epäilyksen siemen oli kylvetty. En siis ollutkaan täydellinen itsenäni, eikä kaikki tulisikaan olemaan mahdollista. Maailma pitäisi siitä kyllä huolen.

Herkkä kokee helposti erilaisuutta ja ulkopuolisuuden tunteita. Niin minäkin. Ainoa tapa pysyä muiden mukana, oli suojella itseään ja herkkyyttään. Siispä taitavana sosiaalisten tilanteiden ja tunteiden tulkkina opin nopeasti tapoja, joiden avulla sulauduin joukkoon. Minusta tuli kameleontti.

Arvaahan sen, että sellainen elämä on kuluttavaa. Mutta se oli tapa selviytyä. Häpeä on tunteena niin voimakas ja pelottava, että sen välttely on ihmeen motivoivaa. Itse tulkitsen, että omat ujoudeksi tulkittavat piirteeni nousivat juuri kouluaikojen tuottamissa häpeän kokemuksissa. Niihin liittyi ulkopuolisuutta, erilaisuuden kokemusta, epäonnistumisen pelkoa, hankalien tilanteiden välttelyä. Oli helpompi vetäytyä ja suojautua, kun altistaa itsensä silmätikuksi.

Silti sisimmältäni olin se sama pieni, herkkä tyttö, jonka sisäinen maailma oli universumien kokoinen. En myynyt sieluani ulkomaailmalle, mutta pidin sitä jonkin aikaa tiukasti suojassa ja turvassa. Mitä muutakaan olisin voinut tehdä? En halunnut särkyä.

Kun aikuisena vihdoin törmäsin tietoon erityisherkkyydestä, aloin ymmärtää itseäni aivan uudella tavalla. Toki se oli vasta ensimmäinen haparoiva askel kohti tasapainoisempaa elämää ilman jatkuvaa varpaillaan oloa. Ensimmäinen askel on se tärkein. Muuten ei voi olettaa etenevänsä yhtään minnekään. Siitä hetkestä alkoi melkoinen elämän oppikoulu, matka kohti kotia, omaa itseä.

Kirjoittaja on ambivertti, elämyshakuinen erityisherkkä Pia-Maria Ahonen.

Voit tutustua Pia-Mariaan ja hänen erityisherkille suunnattuihin maksuttomiin materiaaleihin ja kanaviin tästä: www.balanssiapia.fi

Erityisherkkyyden löytäminen oli helpotus

 

Haluan vastata kyselyynne hetkestä, jolloin tajusin olevani erityisherkkä. Minun tarinani on seuraavanlainen:

Olin käynyt terapiassa muutamia kertoja silloisen elämäntilanteeni vuoksi, kun terapeuttini sanoi että olen todennäköisesti erityisherkkä. Hän teki minulle testin, joka vahvisti hänen olettamuksensa. 

Kotiin tultuani etsin lisää tietoa erityisherkkyydestä, josta en siis aiemmin ollut kuullutkaan. Mitä enemmän luin erityisherkkyyden piirteistä sitä vakuuttuneemmaksi tulin itsekin. Hetki oli minulle tavattoman merkityksellinen ja  hämmentävä, minut valtasi suunnaton helpotus. Hetki oli niin tunteellinen, että rupesin itkemään. 

Tunnistin itseni lukuisista piirteistä, jotka erityisherkkyyteen liittyy. Sain selityksen omille ajatuksilleni ja tuntemuksilleni. Minulle tuli tunne, etten olekaan niin oudon omituinen kuin olen kuvitellut. Ehkä suurin tuntemus oli tuo helpotuksen tunne, aivan kuin olisin löytänyt olemattoman sielunkumppanin. 

Tämän jälkeen suorastaan ahmin lisää tietoa erityisherkkyydestä. Liityin samantien HSP Suomi ry:hyn sekä ilmoittauduin erääseen paikallisryhmään.

Kun minulle selvisi oma erityisherkkyyteni olin jo yli 60-vuotias. Olen kuitenkin iloinen että olen saanut selityksen mm. omalle ajatusmaailmalleni, ulkopuolisuuden tuntemuksilleni sekä muille erityisherkkyyden tuomille piirteilleni, joita olen kantanut lapsuudestani saakka.

Kehossa asti tuntuva herkkyys

 

Olen juuri jäämässä eläkkeelle pitkästä työurastani asiakaspalvelualalla.  Hoitotyötä en pystynyt herkkyyteni vuoksi tekemään, mutta parturi-kampaajan hommia kyllä.  Tosin vuosien kemikaalien käyttämisen takia siirryin parturiksi, ja silloinkin jouduin vähentämään aivan minimiin geelien ym. käytön. Jopa tuoksuttomat tuotteet aiheuttivat lopulta yök-reaktion. 

 

Olen erittäin ihmisrakas ja pidän keskusteluista. Ongelmani on että itken hyvin helposti, kun joku kertoo asioita minulle. Koen ne hyvin voimakkaasti kehollisena tunteena.  Joskus katsoessani aivan tavallista tv-ohjelmaa, voi jokin kohtaus olla niin koskettava, ei välttämättä muiden mielestä ollenkaan, että itku tulee. Kaunis musiikki, lapset ja eläimet vaikuttavat usein niin hellyyttäviltä, että itken. 

 

Olen myös ääniherkkä ja pelästyn helposti kovista äänistä. Jotkut naputukset ja esim. patterista tuleva lorina ärsyttää hermot äärimmilleen. Tuntuu pahalta jos tv ja radio ovat liian kovalla tai tulee kakofoniaa, että monesta kohteesta tulee yhtä aikaa ääntä. Olen huolissani kaikesta.  Kun joku lähtee ajelemaan vähänkin kauemmaksi näen jo kaikki kauhuskenaariot tapahtuvaksi. Uutisia kuunnellessa voin huonosti.

 

Olin hetken vanhustentalossa töissä, mutta siitä ei tullut mitään.  Itkin sinne mennessä ja jotenkin kokosin itseni päiväksi, mutta kotimatkalla taas murruin. Jopa fyysisesti voin huonosti.  

Olen taiteellinen, kirjoitan runoja ja olen julkaissut kirjan elämästäni. Se oli oikein hauskaa tekemistä. Nyt kohta eläkkeellä jotain vielä voisin tehdä, mutta hankalaa on miettiä, mitä se olisi.  

Rakastan luontoa, kukkia, kaikkea vihreää ja elävää.